Olin päässyt just ylioppilaaksi, kun sain lapsen 20-vuotiaana. Menin labralinjalle, kun koulu oli lähellä. Pääsin lomittamaan labraan vuonna 2007, ja sen jälkeen olen tehnyt vain pätkiä: kesät tehtaalla, talvet Himoksen lippukassana ja välissä työttömänä. Nyt sain eka kertaa labrasta pitemmän pätkän talven ajaksi.

On ihanaa, kun on takuuvarmat illat ja viikonloput. Herään ani varhain ja kävelen töihin. Tuun aamulla töihin ja sanon huomenta kaikille ketä kohtaan, istun nurkkaan tekemään analyysiä ja lähden illan tullen kotiin syömään.

Töissä utelen niiden elämästä. Ne ei ole tottuneet epävarmuuteen. Ne luulee, että haaveilen vakinaistamisesta, vaikka mähän pelkään sitä. Että mut imaistaan vakituisen toimeentulon maailmaan, mä totun siihen turvallisuuteen, ja sitten mut irtisanotaan, ja mä olen mennyt halpaan.

En ikinä osta asuntoa. Pärjäisin hyvin ilman kauraryynejä, kotiteatteria, vedenkeitintä ja sohvaa. Kirjat, mikro, sänky, tietokone, jääkaappi, miesystävä ja lapsi – ne riittää.

Jos olis viisi tonnia ylimääräistä, hankkisin kotiin siivoojan ja lähtisin hämyiseen Skotlantiin säkkipilliä kokeilemaan. Kävisin ravintoloissa ja ajelisin taksilla ympäriinsä. Sellainen ei tietenkään käy. Walma on nyt 15-vuotias. Sen vuoro on nyt haluta kauas ja kovaa.

Kasvatushommien lisäksi mun arjessa on kovin vähän tärkeää. Elämä on toisaalla.

Mun pöydällä on Tinttejä ja brittiläisiä dekkareita. Elän muissa maailmoissa, kaikki jännittävät asiat tapahtuu siellä. Voisin puhua viikon Irvingin Owen Meanystä tai Georges Perecin Elämästä. Ne panee mut perspektiiviin, kirjat. Mä kopioin niistä tietokoneen uumeniin ne kohdat, jotka kertoo minusta tai siitä, miten ahkeruus sunnuntaina on väärin.

En nouse sängystä ennen puolta päivää. Syön jotakin, mitä ei tarvitse erikseen valmistaa ja otan päiväunet. Sitten katson Kadonneet-dokumenttia ja kuuntelen podcastina Sodomaa. Kun muut reippailee. Ne sauvakävelee auringossa punaposkisina – mä luen viltin alla dekkaria.

Teksti Ilkka Palmu
Kuva Mikko Vähäniitty