Kun Piia Sjöblom oli pieni, hänellä oli keinu­hevonen nimeltään Kangaskolkka, jota hän kuljetti mukanaan perheen ravireissuilla. Kerran mestariohjastaja Risto Lanki lupasi Piialle ajavansa raveissa Kangaskolkkaa. Voi sitä pettymyksen määrää, kun näin ei tapahtunutkaan!

Piia on ollut hevostyttö kaksivuotiaasta asti, kun hänen äitinsä ja isäpuolensa innostuivat hankkimaan ensimmäisen ravihevosen. Siitä lähtien perheessä oli hevosia.

Kymmenen vuotta myöhemmin kohtalo puuttui peliin: Piian isäpuoli menehtyi sairauskohtaukseen ja hänen äitinsä jäi yksin kolmen lapsen ja seitsemän hevosen kanssa.

– Osaanhan minä homman, rauhoitteli 12-vuotias Piia äi­tiään, kun tämä pohti, miten tästä selvitään.

Osaanhan minä homman, rauhoitteli 12-vuotias Piia äitiään, kun tämä pohti, miten tästä selvitään.

Tomerana tyttönä Piia alkoi pitää tallia. Ennen kouluunmenoa hän kävi ajamassa yhden hevosen ja koulupäivän jälkeen hän jatkoi muiden hevosten kanssa. Äiti ja isoveli auttoivat karsinoiden siivoamisessa.

Saatuaan raviohjastajakortin 16-vuotiaana Piia alkoi myös itse ohjastaa. Voittojakin tuli. Eräästä voitosta lehti otsikoi: ”Hevonen vei tytön voittoon.”

Tutustuminen isään jäi tapahtumatta

Piia oli ollut taapero, kun vanhemmat olivat eronneet. Välit isään olivat jääneet etäisiksi. Tuolloin Korialla asunut Piia suunnitteli, että kun hän täyttää 18 vuotta ja saa ajokortin, hän alkaa lämmitellä suhdettaan Kuusankoskella asuneeseen isäänsä.

Vuonna 1993 silloisen Kymin paperiteollisuus Oy:n Kuusaanniemen sellutehtaalla syttyi tulipalo. Palo levisi rajusti hake­kuljettimessa ja varastossa. Palossa menehtyi tehtaan palokuntaan kuulunut sammutusmies ja yksi käyttömies. Hän oli Piian isä Heikki Sjöblom.
Piia ei koskaan saanut tilaisuutta tutustua isäänsä paremmin.

Surun ja menetyksen hetkillä hevoset ovat aina tuoneet Piialle lohtua. Hevosten luokse hän pakeni nytkin.

– Hevosille voi itkeä kaikki surut. Ne ottavat ne vastaan jär­kähtämättä, Piia sanoo.

Isänsä kohtalon takia Piia oli aina vannonut, että hän ei koskaan menisi töihin tehtaalle. Toisin kävi: levyseppähitsaajakoulutuksen käynyt nainen päätyi UPM:lle – ensin kunnossapitoon, sitten pituusleikkurille ja lopulta trukinkuljettajaksi.

– Olin kuullut aiemmin vain huhuja siitä, miten isä kuoli. Kun aloitin tehtaalla, työhönopastajani Pehkosen Reijo kierrätti minua ympäriinsä ja kertoi, miten kaikki oli tapahtunut.

Tehtaalla oli tehty parannuksia, jotta vastaavaa ei enää koskaan sattuisi. Se helpotti Piian oloa. Hän pystyi ajattelemaan, että onnettomuus ei ollut ollut kenenkään vika.

Tallissa kaksi huippuravuria

Hevosnaisen puheissa vilisevät hienot ravurinimet. Piia ei enää ohjasta itse, vaan hän on jättänyt sen työn ammattilaisille. Hän keskittyy valmentamiseen.

Hän omistaa tällä hetkellä kaksi huippuravuria, Jacques Hynemanin eli Jaskan ja Brazen Leonoren eli Lyylin. Kaksikko on ollut loistavassa iskussa. Tuorein voitto tuli kovatasoisista Vermon raveista helmikuussa.

Hevosille ja työlle elänyt Piia ei ollut koskaan haaveillut miehestä ja lapsista. Elämä on kuitenkin täynnä yllätyksiä. Seitsemän vuotta sitten hän tutustui Tuohikotissa asuvaan Antti Pohjantähteen. Amorina toimi yhteinen ystävä.

Pariskunta meni kihloihin Sisiliassa vuonna 2016 ja neljä vuotta sitten syntyi tytär Krista.

Antti ei ollut hevosmies, mutta Piia nauraa tehneensä hänestä sellaisen. Antti muun muassa hoitaa tallihommat silloin, kun Piia ei pysty. Useimmiten ne kuuluvat kuitenkin Piian rutiineihin.

– Aamuvuorossa hoidan tallihommat ennen töihinmenoa ja yövuorosta menen suoraan tallille. Hevosten hoitaminen ja valmentaminen on mahtavaa vastapainoa työlle.

Jaska ja Lyyli työntävät sametinpehmeitä turpiaan aidan yli.

– Hienoja, viisaita ja kauniita eläimiä, sanoo Piia ja silittää Jaskan kaulaa.

Siitäkö se hevoshulluus kumpuaa?

– Siitäkin. Ja onhan se mahtavaa, kun saa tuollaisen 500- kiloisen eläimen tottelemaan pelkällä ajatuksen voimalla. Olisipa lasten kasvattaminen yhtä helppoa, hän hymähtää.

Hevoset ovat myös terapeuttisia eläimiä. Niiden kanssa puuhailu tekee hyvää. Kun Piia lähtee ratsastamaan tai ajamaan, kaikki maailman murheet unohtuvat ja stressi pyyhkiytyy pois.

Vaikka Piia ei enää itse ohjasta, yksi unelma hänellä on. Hän haluaa kokea, millaista on ohjastaa oikein hyvää hevosta oikein hyvällä radalla. Se saattaa tapahtua Brazen Leonorilla Mikkelin raviradalla ensi kesänä. ∙

Teksti Tiina Suomalainen, kuvat Jenna Haapala