Paras olo tulee siitä, kun pää tyhjenee. Tuijotan kotona seinää nyrkkeilytreenien jälkeen. Kehässä se on välttämätöntäkin, olla ajattelematta. Heti käy huonosti, jos rupee miettimään että mitähän tännään tekis ruuaksi!

Me piestään reeneissä toisiamme hyvässä hengessä. Se tekee nöyräksi: aina löytyy elämässä joku, joka palauttaa maan pinnalle, jos lähtee valmiiksi voittaneena kehään. Minun ei tarvi lähteä nakkikioskilla riitaa haastamaan, vaikka tiedän että voittaisin.

Sellainen olen. Kävelen syysmetsässä ja kerään sienet ja marjat talteen niin kuin lapsena isän ja veljen kanssa tehtiin.

Elin lapsuuteni Enossa. Vietettiin tavallista pikkukylän elämää. Vanhemmat erosi kun olin 11, siitä jäi raskaat muistot. Koulu sujui joten kuten, lähdin ammattikouluun ja musta tuli hitsari. Muutin Joensuuhun. Nykyisissä töissä olen ollut vakinaisena 11 vuotta.

Minun pikkusiskolla on lapsi, jonka kanssa tulee touhuttua. Pikkuveli asuu ihan lähellä, käydään toisillamme viikottain. Isoveli asuu Helsingissä. Kun hän tulee tänne, me käydään kiipeilykeskuksessa.

Keittiöni ikkunasta näkyy metsäkaistale. Omat sienimaat on 10 kilometrin päässä. Viimeksi en löytänyt kuin pannullisen kanttarelleja ja muutaman rouskun, kun on niin kuivaa. Syksy on ollut niin epänormaalin lämmin.

Lähden luontoon niin kuin terapiaan. Siellä riitän yksin itselleni. Poimin mustikat ja puolukat ystäville ja myyntiinkin.

Mulla on takana viiden vuoden parisuhde, jossa tulin kaltoin kohdelluksi. Kolme vuotta olen jälkeen opetellut olemaan. Tiedän mitä haluan tulevalta, enkä lähde muunlaiseen. Haluan sellaisen, joka hallaa, puhhuu ja kuuntellee.

Moni meistä toistaa täällä traumoja, joita on itse joutunut kokemaan. Minä olen ne asiat käsitellyt enkä tule niitä toisiin siirtämään. Olen hankkinut turvallisen olon itselle ja pystyn nyt antamaan sellaisen muillekin.

Sunnuntaina lähden Kalliojärven kierrokselle, otan kahvit ja makkarat reppuun ja pussin sienten varalta. Luontopolun reunoilla on oksien kärjissä vesitipat, varvikossa kimaltelee hämähäkinverkot. Kuuntelen syksyä enkä kuule mitään. Sehän se on parasta.

Hiljassuus.·

Teksti: Ilkka Palmu, kuva: Jenna-Maaria Kuronen