Kolme kaverusta istuu Lieksan urheilukeskuksen lattialla illan hikoilua odotellen. Klaus Kärkkäisen, Sami Kärkkäisen (ei sukua) ja Joni Korhosen sählyreenit alkavat kahdeksalta, ja nyt ei puhuta mistään höntsyporukasta.

Täällä päin ei ole tapana niuhottaa mistään.

Lieksan Innon edustusjoukkue nousi keväällä kakkos­divariin. Siitä huolimatta miehet puhuvat sählystä eivätkä lontoonkielisestä salibandysta. Oman vajavaisen kokemukseni mukaan Länsi-Suomessa ristiinnaulittaisiin moisesta.

– Täällä päin ei ole tapana niuhottaa mistään, pojat toteavat tyynesti.

Sählystä on ehkä helppo puhua, kun sählääminen on takana. Se loppui kuusi vuotta sitten, kun Lieksaan valmistui hyvinvointikeskus. Viimeisessä kotipelissä kannustusta kiljui 258 katsojaa!

– On se hurja muutos. Ennen höntsäiltiin koulujen urheiluhalleissa. Hallin valmistuttua saatiin pelaajavalmentaja, sillä on ollut vielä enemmän merkitystä.

Klaus (31) ja Joni (32) tuntevat toisensa lapsuudesta, 18-vuotias Sami tuli kuvioon vapauduttuaan junnuiästä. Yksi paperilainen on joukosta poissa, Leevi Kärki, porukan kuumakalle ja ilopilleri.

Aina on vähintään yksi poissa kuvioista, vaikka työnantaja on sählybuumissa mukana ja auttaa vuorojen rukkauksessa.

Nousu tarkoittaa pelimatkojen pitenemistä, kakkosessa lääniä on jo 250 kilometriä kanttiinsa. Eli voittopelin jälkeinen nousu jatkuu bussissa pitempään myös kotimatkalla. Mukana meiningissä on valmentaja Janne Reittu, Miika, Kimmo, Janne, toinen Leevi, Joel, Julius, Edward, Elias, Veli, Henri, Pasi ja maalivahti Sami T. Miesten kesken on ihanata käydä läpi peliä vaihe vaiheelta sopivasti liioitellen.

– Eri asia kun mennään, minä en silloin paljoa puhele. Hiljaista on muutenkin, kaikki omissa ajatuksissaan, Klaus sanoo.

– Ja häviön jälkeen mää olen harvinaisen hiljaa. Suunnaton vitutus, sanoo Joni.

– Aika sama. Vaikka on siihen on tottunutkin, kun junnukausina tuli niin paljon turpaan, Sami sanoo.

Seuraavaksi Sami kertoo että ei ole muuta vaihtoehtoa kuin voittaa. Ota siitä nyt selvää!

– Me muut ollaan jo ehtoopuolella, meitä ei niin haittaa, kävi miten vaan, vanhemmat nauravat.

Bussissa on joka tapauksessa tarjota pelille vastapainoa eli lonkeroa, ja sitä samaa ehkä kotiinpaluun jälkeenkin.

Seuraava koitos on Pieksämäen Pisaa vastaan. Tuttuja naamoja vastassa, tasainen vastus.

– Eli myöhän voitetaan ne! lupaa Sami.

Tämä selvä. Jatkuva voittaminen voisi kuitenkin aiheuttaa hankaluuksia. Olisi hienoa nousta kauden aikana ykköseen, mutta isomman alueen kiertäminen herättäisi kysymyksen, jaksaako sedät heilua.

– Työvuoroja pittäis sumplia enemmän, ja muuta elämää.

Ehkäpä tätä karhua ei kannata etukäteen kaataa. Lieksalaiset metsämiehet lienevät tähän totuuteen tottuneet. Siinä missä valtio ei anna kaatolupaa, vaimo ei välttämättä ikuisesti sano jess kodin ulkopuoliselle intohimolle.

Jonia odottaa reenien jälkeen iltaruoka ja Netflix, Samia yövuoro ja Klaussia kylmä kalja, kylmä suihku, kolme koiraa ja emäntä. Olo on kaikilla freesi ja raukea – pellailun ilo jatkuu lihaksissa pellailun jälkeenkin.

– Tällä on tosiaan sekin tarkoitus, että pysyy paikat kunnossa, Klaus toteaa.

Toisinkin voisi käydä, polvet ja nilkat on kovilla. Voi astua huonosti nilkan päälle. Tai ärsyyntynyt vastustaja viuhtoa mailalla kintuille ja työntää reikäpallon suuhun.

– No hei, ei varmana! Me harrastetaan kentällä vain suullista pahoinpitelyä!

Ja pelin jälkeen suullista hyvinpitelyä. Sellaisen mielikuvan näiden velikultien vuoropuhelusta saa.

Teksti: Ilkka Palmu, kuva: Tuukka Heikkinen