Minusta tulee eräopas! Se on ollut haave, mutta myös varasuunnitelma. Tajusin, että sellainen pitää olla, kun 10 vuotta odotin vakinaistamista.

Tein kahdeksan kesää töitä Kaipolan tehtaalla ja kaksi Jämsänkoskella. Talvet vaan olin ja pärjäilin kesätienisteillä, autoin lautapoikana isää ja veljeä rakennustyömailla ja lopulta kävin lähihoitajakoulunkin. Että elämä ei olis riippuvainen yhdestä paikasta.

Siellä tajuaa, että lähes kaikki on ihan muuta kuin oma arki.

Jäin syksyllä vuodeksi opintovapaalle tehtaalta. Me asutaan nyt Kuusamossa Helmiinan kanssa, kaksiossa metsän reunassa. Rukalle on tästä kuusi kilometriä. Hän on siellä tarjoilijana ja minä oppaana. Helmiina on erähenkinen, puhelee pohjoiseen muuttamisesta pysyvästi.

Eräoppaan työ on kausihommaa, muutamina viikkoina tehdään hiljaisten kuukausien tili. Pahimmillaan taotaan kolmessa päivässä lentokoneellinen väkeä kaiken mahdollisen läpi. Iso osa turisteista ihastelee tähtitaivaan alla itseään, metsästää kännykän läpi revontulia. Sitten ne onkin hienoimpia reissuja, missä niitä ei nähdä. Huomataan tykkylumiset puut.

Kuinka vähän niitä valokuvia tulee katottua jälkikäteen! Tarviiko sitä tehdä ollenkaan? Eikö sinne hienolle paikalle vois ennemmin mennä uudestaan? Mulle metsä ei ole vaan paikka kalastaa tai sienestää tai marjastaa. Ei tarvitse aina hyödyntää ja valokuvata ja saavuttaa.

Tänään mulla on vapaata ja pakkasta 25 astetta. Taidan lähteä katsomaan maisemia Valtavaaran huipulta. On ihanaa olla yksin tunturissa. Siellä tajuaa, että lähes kaikki on ihan muuta kuin oma arki. Siitä tulee hyvä olo.

Pari vuotta sitten vaelsin toisen veljeni kanssa Haltille. Pyrittiin kaikin voimin huipulle. Kun tavoite oli saavutettu, tuli ihmeellinen olo. Paluumatkalla näin oikeasti ne tunturipurot ja varvut, pieniä kauniita asioita kaikkialla. Oli kevyt kulkea, kun en enää pyrkinyt laput silmillä johonkin.

Suorittamisesta vapautuminen on parasta elämässä. Tulee mieleen ala-asteen ajat, kun talvella kävelin koulusta kotiin. Kuljin mieluummin penkan puolella kuin tiellä, menin metsän kautta, katselin jalanjälkiäni lumessa. Olin silloin onnellinen. Olen edelleen.

Teksti: Ilkka Palmu, kuva: Miia Hyypiö