Kun olin 17, äiti päätti muuttaa ystävänsä luokse asumaan, ja sillä naisella oli neljä lasta. En halunnut mukaan, joten muutin yksin yksiöön. Ammatinkin valitsin pakkoraossa, kun olin lopettanut lukion kesken, ja tarjolla oli labran lisäksi vain maanmittaus ja raksa. Luin laborantiksi kaksoistutkinnolla, jotta saisin sen lakin. Sitä voi nyt vappuna pitää.

Tapahtui nopeesti paljon. Menin nuorena yksiin ja sain nuorena lapsen enkä ollut kauhean vanha erotessakaan. Mikään näistä ei ollut paras vaihtoehto, mutta ne valinnat ei minun elämää enää määrää. Mulla on nykyään ihana koti Turengissa tuija-aitojen suojassa. Täällä elän mun miehen ja lasten kanssa, teen käsitöitä ja nautin arjesta. Heitän aamulla Jarkon töihin Valiolle ja Jaden hoitoon ja palaan Ennin kanssa kotiin.

Jäin äityslomalle tehtaalta kolme vuotta sitten. Peppi on kotona vuoroviikoin, hän on kohta 10. Me eletään sitä ehjän perheen elämää mitä mulla ei lapsena ollut. Mutta mun pitää aina saada jotakin vähän enemmän.

Se lähti ehkä Jarkon ideasta. Haettiin yhdessä ammattikorkeaan opiskelemaan – ja päästiin, tieto- ja viestintätekniikkaa monimuotona lukemaan. Mua kiehtoi se, että kohta ei tarvi olla it-asioiden kanssa kädet pystyssä, teki sitten mitä hyvänsä.

Opinnot alkoi viime syksynä, kun Enni oli ihan pieni. Ny­kyään mulla on päivisin aikaa vajaa pari tuntia koulujutuille, kun hän nukkuu päiväunensa. Neljän maissa Jarkko tulee töistä. Se on aina päivän paras hetki, syödään ja touhutaan kaikki yhdessä. Enni konttaa hirveetä vauhtia pihanurmelle, jos ovi on auki, ja Jade haluaisi silittää ja halata fasaaneja. Sitten ne ikävöi Peppiä, jos se on isällään.

Kun saan lapset nukkumaan, menen olkkarin sohvalle koneen kanssa ja Jarkko menee työhuoneeseen. Sitten me huudellaan tai pistetään viestiä, et mitenkäs tää oikein nyt menikään. Mulla on matikkapuoli vahva, ja Jarkko osaa tietokoneet paremmin. Me osataan selittää asiat toisillemme paljon helpommin kuin opettajat, kun tiedetään jo etukäteen mikä toiselle on vaikeeta.

Mikä musta sitten tulee, sitä kaikki kysyy. En mä tiedä. Tulevaisuus on erittäin hämärän peitossa. Mut mua ei pelota yhtään, kun se on meille yhteinen.

Teksti: Ilkka Palmu, kuva: Reima Kangas