Myrsky on tehnyt selvää jälkeä. Rauman eteläpuolella, Pyhärannan Rihtniemessä 135 senttiä tavallista korkeammalla käväissyt meri on pyyhkäissyt kaislikon tieltään, ja työntänyt sen kymmeniä metrejä metsän sisuksiin. Tie lintujen tähystysaitioon käy 40 sentin paksuisen kaisla- ja merileväpatjan päältä, joka joustaa kuin trampoliini. Kivenkolot ovat täynnä simpukkakasoja. Myrskyn jälkeen on poutasää, tälläkin kertaa.

Kalle Haapala kurkkaa kaukoputkeen. Siellä se näkyy, kaukana pookin takana. Merikotka ei ole enää rannikolla mikään harvinaisuus, vaan sitä näkee useinkin horisontissa kaartelemassa. Lintuaitioon maanantaiaamuna kerääntyneet lintuharrastajat kertovat, että merikotka on yksi syypää haahkojen vähenemiseen, koska ne nappaavat taivasalla hautovia emoja. Toisaalta merikotkat ovat oppineet saalistamaan merimetsoja. Se on verottanut valkoiseksi värjäytyneiden karien populaatioita.

Haapala merkitsee latinankielisiä lyhenteitä ruutuvihkoon.

- On nopeampi kirjoittaa tieteellisen nimen lyhenne tur ili kuin punakylkirastas, hän naurahtaa.

Myöhemmin kotona hän siirtää merkinnät valtakunnalliseen Tiira-havaintojärjestelmään, jolla maan lintuharrastajat pysyvät kärryllä kevään etenemisestä. Sillä kevät – sitä tosiaan on merentuoksuisessa ilmassa sakeanaan.

Ulappa näyttäytyy tänään harmaan sävyissä. Meren ja taivaan välillä on vain hienoinen ero. Haapala tähyää rauhallista maisemaa. Tuosta kun mennään suoraan, vastassa on Ruotsi. Haapala kertoo, että juurisyy lintuharrastukseen taitaa löytyä lapsuudesta, kun kalastajana elantonsa hankkinut isoisä otti Kallen mukaan merelle.

- Sualast veden olla pitää, Haapala sanoo, silloin se on parhaimmillaan.

Isoisä oli huomannut, että linnut kiinnostivat Kallea. Hän kertoi luodosta, jossa oli niin paljon pesiviä haahkoja, ettei jalka sekaan mahtunut. Pakkohan sinne oli päästä.

- Siellä käyn vieläkin, useita kertoja vuodessa, Haapala juttelee.

Ensimmäiset lintuhavainnot hän teki pahvikantiseen ruutuvihkoon kesäkuussa 1976, 13-vuotiaana. Ensimmäinen merkintä kertoo haarapääskystä. Siitä lähtien ruutuvihkoja on kertynyt, katkeamatta.

Tänään muistiinpanot kertovat, että Haapala on jo nähnyt nähnyt allin, laulu- ja kyhmyjoutsenen, merimetson, harmaalokin, pilkkasiiven, isokoskelon, kaakkurin, telkän, mustalinnun ja tukkakoskelon. Selän takana hyönteisiä napsii sekalainen seurakunta tiaisia, mutta tänään tarkkaillaan vesilintuja. Isoilla merilinnuilla menee hyvin, Haapala kertoo, mutta metsälinnut, kuten hömötiaiset, töyhtötiaiset ja kuusitiaiset ovat vähentyneet.

Avonaista maisemaa sen olla pitää, merenselkää: siinä Haapalan sielu lepää. Ja mieluummin saisi olla sula-aika.

- Mää en talvest välitä lainkka. Emmää oikke. Mitä vähemä lunt see paremp, hän miettii.

Kevät ja syksy ovat lintuharrastajien parasta aikaa. Itse asiassa heille kesäkin jakautuu kahtia kevät ja syysmuuttoon, sillä ensimmäiset muuttolinnut lähtevät paluumatkalle jo juhannuksen aikaan. Vanhat kahlaajat lähtevät heinäkuussa ja nuoret linnut kuukautta myöhemmin.

- Kesä on vähän häilyvä käsite, Haapala sanoo.

 

 

 

 

 

 

 

 

_{Kalle Haapalan retkivarusteisiin kuuluu pitkäputkinen kamera. (Kuva Veli-Matti Väärä)}

Kun suuri kevätmuutto osuu kohdille, Haapala laskee osan parvesta ja arvioi sen mukaan muun parven kokoa. Lintuja voi olla tuhansia.                

Ulkosaaristoon jos vain pääsee, sinne Haapala menee useamman kerran viikossa. Samalla suunnalla, yhdeksän kilometriä Rauman satamasta länteen Kylmäpihlajan majakkasaarella, hän koki yhden unohtumattomimmista lintuhavainnoistaan heinäkuussa neljä vuotta sitten.

- Tuurista se oli kiinni. Olin siellä edellisenäkin päivänä, eikä siellä ollut mitään erikoista. Olin kuvaamassa jotain muuta, kun yhtäkkiä se vain pöllähti viereen, Haapala muistelee.

Hetken hän oli hämillään, mutta sitten lintu nosti ruosteenruskean pyrstönsä suoraan kohti taivasta. Silloin Haapalalle kirkastui, mistä on kyse. Siinä keikkui Suomen kaikkien aikojen toinen ruostepyrstö, jonka lähin pesimäalue on Turkissa.

- Silloin sen tiesi, että nyt tulee porukkaa, Haapala hymyilee.

Hän lähetti kännykällä tiedon Suomen lintuharrastajille, jonka jälkeen alkoi tapahtua. Matka saarelle kestää kelistä riippuen vajaat 45 minuuttia. Sen verran kesti, ennen kuin ensimmäiset lintubongarit olivat paikalla. Saarella kävi satoja bongareita parissa päivässä.

- Ensimmäisenä päivänä vesibussi sai urakoida täysillä lasteilla ja ajoi ylimääräisen vuoronkin, kun niin paljon väkeä oli tulossa. Eivätkä kaikki halukkaat meinanneet mahtua kyytiinkään, Haapala nauraa.

Hänenkin päivänsä venyi iltaan, koska yht’ äkkiä Rauman edustan viimeinen saari ennen avovettä oli täynnä tuttuja ympäri Suomen. Samoja ihmisiä, joita hän on tavannut omilla linturetkillään. Kuten esimerkiksi Sodankylässä, kun nokisorsaa bongattiin.

- Hailuotoon lähdettiin kerran siten, että yötä myöten ajettiin aamun ensimmäiselle lossille. Käytiin katsomassa lintuja, ja tultiin takaisin. Kun tieto tulee, on lähdettävä heti. Se voi olla minuuteista kiinni, että myöhästyy, hän juttelee ja jatkaa, että kännykkä piippaa yleensä aina väärään aikaan. On juuri joku meno, vaikka syntymäpäivä, jonne pitää mennä.

- Sitten on tuska, jos ei pääse, hän päivittelee.

Se, että lähti matkaan, mutta lintu on jo ehtinyt pyrähtää tiehensä, ei harmita lainkaan yhtä paljon, kuin ettei lähtenyt lainkaan.

- Aika harvoin sellaista retkeä on ollut, ettei mitään olisi nähnyt. Koskaan ei tiedä, koska se laji löytyy, ja mikä laji se on, hän sanoo.

Kun tekee harvinaisen havainnon, Haapala vertaa sitä onnistuneeseen urheilusuoritukseen. Fiilis on pitkään aivan loistava.

Aivan välttämättömiä hälytyksiä tulee Haapalalle yhä vähemmän, koska on jo harvinaista, että Suomesta löytyy lintu, jota hän ei olisi nähnyt. Hän sanoo, että saattaa nykyisin jopa valita mieluummin pysyä lähimaisemissa ja ottaa loistavan lintukuvan kuin että lähtee kauas vain näkemään linnun.

Vaikka suurin osa Haapalan kuvista on lintukuvia, eniten huomiota on herättänyt kuva, jota myös jäniskevennykseksi on kutsuttu. Hän kertoo, että sinä aamuna meri oli aivan tyyni, kun hän lähti veneellä liikkeelle. Jo kaukaa hän ihmetteli, että mikä möykky tuolla vedessä on. Kun hän pääsi lähemmäs, hämmästys vain lisääntyi: möykky ui eteenpäin, mutta hyppien. Joka kerta, kun se nousi ylöspäin, se nosti korvat pystyyn. Ei siinä jäniksellä mikään hätä ollut. Se oli vain uimareissulla saaresta toiseen.

Haapala kertoo, että oli tässä eräänä yönä lähistöllä pöllöretkellä.

- Ei kuulunut mitään. Ei yhtään mitään. Se on aika harvinaista, että sellaisen paikan löytää, hän sanoo.

Hiljaisuudessa piileekin sen salaisuus: Kun työkseen saa olla melussa isojen koneiden keskellä, luonnossa ympäristö on jotain aivan muuta. Aistit pitää terästää, että kuulee sen, mitä pitääkin. Siivekkäät kertovat, onko liikkeellä saalistajia, tai muuta poikkeuksellista. Kevään ensimmäinen naurulokkikin kuulostaa ihanalta – vähän aikaa.

Muutamia lintuharrastajia, tai ainakin luontoharrastajia on töissäkin. Kollega UPM Rauman tehtaalta, Tapio Nylund, kiipeää aitioon. Miehet naureskelevat, että työn ja lintuharrastuksen yhteensovittaminen onnistuu siten, että työaikana ollaan töissä ja vapaa-aikana linturetkellä.

- Se on työtä ja harrastusta sopivassa suhteessa. Asiasta ei tosin kannata vaimoilta kysyä, Nylund virnistää.

Kirkkaasti enemmän, kuin lintuhavainnoista, tehtaassa jutellaan metsästämisestä.

- Edellisessä vuorossa kun töihin mentiin, niin alta minuutin oli ensimmäinen hirvi kaadettu. Niitä kaatui koko vuoron ajan, kesät talvet, viimeistään toisessa lauseessa, Haapala nauraa.

Merivartioston Tursas-alus partioi verkkaisesti harmaalla ulapalla. Siellä on jo totuttu aitiossa ja lintutornissa kiikaroiviin tumma-asuisiin miehiin. Isokoskeloita räpyttelee vimmatusti rannan myötäisesti tavan takaa, välillä pohjoiseen, välillä etelään. Useampia joutsenryhmiä liitää majesteetillisesti kohti pohjoista. Laulujoutsenet tööttäilevät kuin tervehdykseksi matkallaan.

- Kyllä sitä on odotettukin, kuuluu vierestä.

- Mikä siellä menee, Haapala terästäytyy.

Yksi koiras ja kolme naarashaahkaa lentää kohti etelää. Haapala on sekunnissa kiikarilla ja ilahtuu. Ei kuu kiurusta kesään eikä västäräkistä vähääkään, vaan haahka on se lintu, joka tuo hänelle kevään: Sama lintu, jonka isoisä hänelle lapsena näytti.

Kevät on tänä vuonna aikaisessa, hyvin aikaisessa. Metsä- ja merihanhia on tullut jo helmikuussa runsaasti, vaikka yleensä niitä nähdään vasta huhtikuun alussa. Osa laulujoutsenista ei lähtenyt syksyllä matkaan lainkaan, vaan niitä näkyi syömässä läpi talven vihertäneillä pelloilla.

Viime jouluna hän osti omille pojanpojilleen, kaksosille, omat kiikarit. Niillä hän voi näyttää pienille pojille, miltä näyttää ja tuntuu, kun kevään ensimmäinen haahka tuo kevään tullessaan.

Teksti Mari Schildt
Kuvat Kalle Haapala