”Olen tullut paperiteollisuuteen sähköpuolen kautta. Syksystä 1989 lähtien olen tehnyt paperia, jo 30 vuotta. Päivääkään ei ole harmittanut,  vaan olen kyllä tykännyt työstä sen haastavuuden ja vaihtelevuuden takia.

Ennen tehtiin aikakauslehtipaperia, ja reilu kymmenen vuotta on tehty erikoispaperia. Lähinnä puhutaan tarra- ja etikettipapereista, mutta siinä on paljon muutakin, esimerkiksi pakkauspaperia. Jos nopeasti heitän, niin erilaisia tuotteita on meidän koneella reilut 50. Lajirepertuaari on laaja, leipäpusseista suuriin bussitarroihin saakka. Myös raaka-aineet, painot ja paperin paksuudet vaihtelevat. Excel-pohjaiseen taulukkoon on koottu, mitä mihinkin lajiin pitää ajaa ja minkä verran. Ajan saatossa tiedot ovat kyllä asettuneet myös korvien väliin. Hyvää muistia tämä vaatii, ja onhan sen tueksi myös apuvälineitä. Työ voi olla hyvinkin hektistä, ja lajinvaihdot tekevät sen, että työ ei ole tasaista puurtamista. Yllätyksiä mahtuu aina mukaan.

Paperirata kun välillä katkeaa, niin tehdään tietyt toimenpiteet ja saatetaan se uudestaan päälle. Kun vuorokaudessa on kolme vuoroa töissä, niin voisi sanoa, että keskiarvoltaan ainakin yksi katko osuu vuoroon, on se sitten otettu katko tai että rata katkeaa jonkun vian takia. Tekniikka on haavoittuvaista. Varaosien laatu on heikentynyt paljon verrattuna vaikka 10-20 vuoden takaiseen. Olen sanonut tästä työstä, että se on vähän kuin olisi palokunnassa: koskaan ei tiedä, mitä tulee. Voi olla rauhallista, tai tulee katkoja tai joku laiterikko. Tilanteet muuttuvat yllättäen, ja niihin pitää osata reagoida oikealla lailla ja mahdollisimman nopeasti, silti aina järkeä ja harkintaa käyttäen. Valvomossa on näyttöpäätteitä noin 20. Yhdessä aukeaa vähintään sata ikkunaa. Niillä sitä konetta operoidaan. Me teemme koko ajan töitä siinä, jos ei muuta, niin vähintään toisella silmällä valvotaan.

Seisokeissa vaihdetaan reilun kuukauden välein kudoksia, eli viiroja ja huopia, ja pestään kone puhtaaksi. Huoltoseisokeissa myös sidosryhmät vaihtavat huollon tarpeessa olevia laitteita, ovat ne sitten mekaanisia tai automaatioon liittyviä. Seisokit ovat meidän koneellamme yleensä 12 tunnin luokkaa riippuen tietysti siitä, kuinka laajasti töitä tehdään. Seisokkityöskentely on sitä raakaa työntekoa: Sitä ei päätteillä tehdä.

Kun oma idea otetaan käyttöön ja se toimii hyvin, se on ehkä parasta.

Kyllä se sen viisi vuotta ottaa ainakin, että voi sanoa, että on alan ammatti-ihminen. Työthän oppii ehkä vuodessa kun aktiivisesti opettelee. Sitten on erityistilanteita, joita saattaa tulla vuoden tai kolmen vuoden välein. Kaikkiin tilanteisiin ei ole valmiiksi kirjoitettua käsikirjoitusta. Pitää osata hahmottaa, päätellä ja tehdä oikeita johtopäätöksiä. Tällä kokemuksella en enää turhasta hötkyile. Olen oppinut siihen, että jos joku alkaa muuttumaan, kuulen sen äänistä tai näen päätteiltä. Se on sitä ammattitaitoa, että oppii reagoimaan oikeanlaisiin asioihin oikeaan aikaan. Tuotteessa laatu on ykkösjuttu. Kun luvataan asiakkaalle toimittaa tietynlaista tuotetta, niin sitä on oikeasti toimitettava. Laatupoikkeamiin on reagoitava heti. Vaikka paperikoneella ei huomattu reagoida heti, viimeistään pituusleikkurilla laatupoikkeama otetaan kiinni.

Minulla ajatusmaailma on sellainen, että monesti mietin, mitä voisi tehdä paremmin, mitä voisi kehittää? On ehkä vähän sellaista pellepelottoman suunnitteluvikaa. Niitä ideoita voi työstää siinä oman työn ohella. Paperikone on niin laaja kokonaisuus, että siinä aina riittää miettimistä, jos vain intoa ja viitseliäisyyttä on. Minulle se on itseni kehittämistä, ja se antaa mielekkyyttä työhön. Kun on kahdeksan tuntia töissä, siinä ehtii tällaisiakin miettiä, ainakin silloin tällöin, kun on rauhallisempaa. Kun oma idea otetaan käyttöön ja se toimii hyvin, se on ehkä parasta. Saadaan vaikka tehokkuutta lisää tai helpotetaan meidän työtämme. Joitain sellaisia olen aikojen saatossa itsekin keksinyt. Tuntuu, että vitsi, nyt onnistuin. Se on mahtava tunne.

Kaikista tärkeintä tässä työssä on kuitenkin luottamus: Voin sataprosenttisesti luottaa siihen, että työkaveri tekee mitä pitää tehdä. Sitä ei tarvitse edes ajatella, että pärjääköhän se ja tekeeköhän se. Ja avoimuus muutenkin on tärkeää: keskustellaan, puhutaan asioista, tiedetään toistemme tavat. Työkaverit ovat kuin perheenjäseniä, ja olemme kaikki tärkeitä tässä työyhteisössä. Siitä se voima kumpuaa päivästä toiseen. Näin minä koen sen.”

Teksti Mari Schildt
Kuva Mikko Vähäniitty