Valkeakoskelainen mies on etsinyt kymmeniä vuosia unelmaansa. Siihen on kirjoitettu Jussi Alangon nimi.
Parasta elämässä
Jussi Alanko on 39-vuotias kunnossapitoasentaja Walkin Valkeakosken pakkaus- ja laminaattitehtaalla. Ja tähän vaappuun se Alangon himokala iski.
On heinäkuun toinen päivä, ja me tehdään lumiukko laiturille. Ollaan saavuttu pakettiautolla Lyngenin vuonon pohjukkaan, minä, Antti, Jarno, Olli, Kari ja isäukko. Vuokrattu mökki ja veneet. Katottu vuorovedet ennalta. Huomenna tulee vuonon kärkeen viiden metrin tulvavuoksi.
Aamulla tuulee, sataa ja jännittää. Jo kymmenes vuosi. Olen lukenut sen kalastamisesta kaiken mitä on, yrittänyt kaiken ja menettänyt toivoni yhdeksän kertaa. Tälläkin kertaa tuon kotiin 70 kiloa seitä, turskaa, keilaa, punasimppua ja merikrottia, mutta en sitä. Tähtiin on kirjoitettu niin.
Kaikki katoaa adrenaliiniin, kun annan kauhean vastaiskun.
Mutta jos sittenkin? Jos se odottelee tuolla vuonon kärjessä paikallaan suu auki, kun vuoksi tuo ruuan eteen? Jos minä olisin se, olisin siinä. Voi helvetti mikä mörkö.
Mä synnyin Valkeakoskelle tavalliseen perheeseen. Äiti kotona, isä laivakokki, sisarukset, kasiluokalla työelämäpäivänä Lotilan koulun rehtori, joka sanoi että meillä maksetaan harjoittelusta palkkaa. Musta ei sitten tullutkaan puuseppää.
Menin yksiin nuorena, saatiin kaksi lasta. Sitten erotaan, ja nyt on uus kumppani ja hänen lapsensa ja omakotitalot.
Näillä asioilla ei ole nyt merkitystä. On vaan minä ja meri.
Kaksi tuntia jo eikä mitään. Mutta tällä kertaa ei luovuteta. Perkele!
Kun iso kala iskee, toisilla herää usein pelko, että se karkaa. Mulla ei. Kaikki katoaa adrenaliiniin, kun annan kauhean vastaiskun. Vedenalainen juna alkaa vetää siimaa syvälle, 100 metriä, 150 metriä ja sitten alkaa taistelu. Sydän pakahtuu. Kalalle tämä on elämä tai kuolema.
Aika kuluu tolkuttoman hitaasti. Lopulta saan sen veneen viereen. Nostamme sen koukulla ylös. Kaverit saa kohta kuusi lisää. Lopetetaan kun alkaa tulla liikaa, ajetaan laituriin. Fileeraan sen, ja kala lakkaa olemasta totta.
Isä, vanha laivakokki, tekisi siitä ihmeitä. Me sanotaan että ei mitään muuta kuin suolaa. Paistetaan helvetin rasvaiset fileet pannulla, ja niiden sivuun keitetyt perunat ja kanamunakastike. Maistan maailman parasta makua.
Taika alkaa hiipua pois. Olo laimenee, vaikka on sankari. Sanon kavereille, että Jäämeri on nyt nähty.
* Ainiin, se kala oli ruijanpallas.
Teksti ja kuva: Ilkka Palmu