Metsäteollisuudessa sattuu ja tapahtuu niin, että hitaampaa hirvittää. Joitain viikkoja sitten UPM ilmoitti perustavansa yhdessä Sapin kanssa roskapankin, johon yhtiöt siirtävät paperitehtaansa saattohoitoon.

Jos joku aikaisemmin mietti, minkä vuoksi UPM ajoi liiketoimintakohtaisia työehtosopimuksia, niin enää ei tarvitse moista pohtia. Liiketoimintakohtaiset sopimukset tarvittiin aikaan, kun ymmärrettiin, että ollaan ajamassa päin seinää. Mitään menestyvää uutta ei ollut kehitetty ja vanha liiketoiminta suli alta. Samaan aikaan yhtiössä herättiin siihen, että ”kasvubisnes” tarkoitti viikkotolkulla seisotettavia tehtaita pitkälle tulevaisuuteen. Kun tätä ei voitu ja haluttu osakkeenomistajille kertoa, täytyi keksiä tarina toisistaan poikkeavista liiketoiminnoista, jotka edellyttivät yhden sopimuksen kopioimista viideksi erilliseksi pumaskaksi. Olisiko nyt vihdoin aika ottaa askeleita takaisin ja todeta, että yhdelläkin sopimuksella pärjää.

Vähemmälle huomiolle jäi Stora Enson tammikuinen ilmoitus siitä, että yhtiön hallituksen puheenjohtajana toiminut vuorineuvos Kari Jordan jättää yhtiön. Asioita näin sivusta seuraavana jäin miettimään, saisiko yhtiön toimitusjohtaja nyt vapaammat kädet luotsata tai jopa kehittää yhtiötä.

Jordania kun saattoi pitää vanhan ajan metsäpatruunana, joka uskoi etupäässä kulujen karsimiseen ja toimintojen lopettamiseen. Siinä sivussa tuli sitten vähän moukaroitua työntekijöitäkin, jotka parhaimmillaankin toivat johdon mielestä yhtiön konesalien lattioille vain sitä paljon puhuttua hiekkaa.

Jostain syystä näyttää siltä, että muuttuvassa maailmassa parhaiten pärjäävät vähän pienemmät tekijät täällä pohjan pimeillä perillä. Tilauskirjoissa näyttää olevan enemmän elämää niillä, joille mikään rahaa kassaan tuova puro ei ole liian pieni ja joilla on kiinnostusta ajaa vähän eksoottisempiakin tuotteita, jos joku niistä on valmis maksamaan.

Yhteistä näille yhtiöille näyttää olevan myös se, että ne eivät ehdi hiekkaa konesalin lattialla suremaan, kun fokus on tekemisessä ja siihen tarvitaan sitä työväkeä. Kaikkea kun ei ehdi etänä tekemään, sanoisi teollisuusneuvos Heikki Kyöstilä. Ja oikeassa taitaisi olla.

Pomo istui viereen ja valitteli, että tässä eletään aikoja, kun mikään vanha totuus ei pidä paikkaansa. Juuri niin kuomaseni, totesin. Näin pienen firman työntekijänä tuntuu hyvältä, että ehkä sillä isolla ei pärjääkään enää aina.