Turismi on aiheuttanut huutavan asuntopulan ja nostanut hinnat kattoon.
Kolumni
Kernow a´gas dynnergh eli tervetuloa Cornwalliin. Sitä kutsuttiin ennen kaukaiseksi maaksi. Ja syrjässähän täällä ollaan – Britannian lounaiskärjessä. Tämä on maan köyhimpiä alueita, mitä ei uskoisi, kun katselee mainoksia turkoosinsinisistä merenlahdista, idyllisistä cottagekylistä ja upeista kartanoista.
Cornwall elää turismista ja maataloudesta – ja jälleen myös kaivostoiminnasta. Ensimmäinen litiumkaivos on avattu.
Kaivostoiminta oli ennen sardiinin pyynnin ohella kreivikunnan tärkein tulolähde. Laihoina aikoina harjoitettiin myös salakuljetusta. 1700-luvulla tina ja kupari nostivat Cornwallin maailman rikkaimpien alueiden joukkoon, mutta hinnat romahtivat ulkomaisen kilpailun myötä ja kaivostoiminta loppui 1900-luvun alussa.
Kaivosmenneisyydestä on yhä muistona nimikkoruokamme, Cornwallin pasteija. Se on perunalla ja lihalla täytetty kookas voitaikinapasteija, joka kaivosmiesten oli helppo ottaa evääksi ja joka piti nälkää pitkään. Rannikolla kohoavat upeat moottoritornit ovat myös jäänne menneisyydestä. Ne pumppasivat vettä merenalaisista käytävistä, joissa miehet työskentelivät.
Cornwallilaiset eli kornilaiset ovat ystävällistä mutta itsetietoista väkeä. Kornilaiseksi ei voi kutsua itseään, jos ei ole paikallisia esi-isiä. Pelkkä täällä syntyminen ei riitä. Kornin kieltä sujuvasti puhuvia on kuitenkin jäljellä vain kolmisensataa, ja arjessa siihen törmää vain paikannimien kylteissä.
Muualta tulleita kutsutaan emmeteiksi. Se tarkoittaa muurahaista ja kuvaa turistilaumoja. Turismi, jota toisaalta niin kipeästi tarvitaan, on aiheuttanut huutavan asuntopulan ja nostanut hinnat kattoon. Pienipalkkaiset paikalliset ovat jääneet nuolemaan näppejään. Kylät kuolevat tai muuttuvat lavasteiksi, kun ne täyttyvät matkamuistoja ja pasteijoita myyvistä kaupoista ja kun paikalliset joutuvat muuttamaan muualle.
Kornilaisen tunnistaa siitä, että hän nauttii ”kermateen” levittämällä teeleivälle ensin hilloa ja sitten vuolukermaa – naapurikunnassa Devonissa tehdään päin vastoin. Se, kumpi tapa on oikein, on ikuinen kiistan aihe, johon jopa edesmennyt kuningatar Elisabeth II varoi ottamasta kantaa.