Melu alkaa jo aamusta. Lapset leikkivät, aikuiset väittelevät äänekkäästi, televisio pauhaa olohuoneessa, keittiössä kolisee, ovia paukutetaan surutta. 
Porukkaa on paljon koska keskiluokkaisessa intialaisessa kodissa asuu useampi sukupolvi ja palvelusväkeä saman katon alla.

Eristystä ei rakennuksissa käytetä. Ulkomaailman äänet tulevat sisään kuin osana sisustusta. Autojen torvet, mopojen pärinä, kauppiaiden huudot ja koirien haukunta, kaikki sekoittuvat äänten kakofoniaksi.  

Delhi, yli 20 miljoonan asukkaan metropoli, ei nuku koskaan. Junat kolisevat läpi yön ja eikä liikenne hiljene edes aamuyöstä. 

Myös työpaikat ovat äänekkäitä. Toimistossa puhutaan, neuvotellaan, nauretaan, istutaan palavereissa ilman äänieristystä. Hiljaisuus on poikkeus, ei sääntö.

Juhlia juhlitaan isosti. Häissä pärisevät rummut, valon juhlan diwalin aikana papatit ja ilotulitteet. Jopa hautajaisissa lauletaan ja soitetaan kelloja äänekkäästi, jotta ihmisen sielu pääsee sinne seuraavaan elämään turvallisesti.

Äänien virta on tauoton taustarytmi, johon joko tottuu tai uupuu. Äänet ovat elämää, tuumaavat intialaiset, kun kysyn heiltä jatkuvasta melusta.
Intiassa äänet merkitsevät yhteisöllisyyttä. Ne kertovat, että ympärillä on turvaa. Intialaiset kun kammoavat yksinoloa. 

Sitten on Suomi. Keskellä Helsinkiä voi istua kerrostalossa kuulematta muuta kuin jääkaapin hurinaa, hissioven kolahduksen tai ratikan jarrutuksen. Kesämökeillä nautimme luonnon hiljaisuudesta ja talvisin reippailemme äänettömissä metsissä. Työpaikoilla ei paljoa pulista. 

Hiljaisuus voi olla turvaa ja tuntua rauhoittavalta, kuin viltti, joka kietoutuu ympärille. Ehkä se voi myös tukahduttaa, ahdistaa, lisätä yksinäisyyden tunnetta. 

Ehkä paras ääniympäristö on se, jonka saa itse valita. Mahdollisuus vetäytyä hiljaisuuteen silloin, kun haluaa ja tulla takaisin melun pariin silloin, kun kaipaa ihmisiä ympärilleen.

Sellaista on vapauden ääni.