Talvi ja kevät oli UPM:n työntekijöille erilainen kuin koskaan aiemmin. Lakossa oltiin koko liiton jäsenkunnan asialla. Haastattelut on tehty ennen lakon päättymistä.

Kansijuttu

 

Kun lakko alkoi, päällystäjä Jaana Kiukas teki viimeisiä pesuja päällystyskoneella UPM:n Kaukaan paperitehtaalla. Pari työkaveria puuttui, koska he olivat saaneet työpaikan muualta. Lähiesimies tuli juttelemaan ja yhdessä he miettivät, mitä tulevaisuus mahtaa tuoda tullessaan.

– Olihan se alku pelottavaa: Miten meidän käy, ja kauanko lakko mahtaa kestää? Moni heitteli ilmoille, että koivussa on jo lehti, ennen kuin tullaan takaisin töihin. Itse kuvittelin, että kuukausi maksimissaan, Kiukas muistaa.

Neljä kuukautta myöhemmin Kiukas laittaa luutun käsistään ja katsoo ympärilleen viihtyisässä kodissaan Lappeenrannassa.

– Meillä on nyt tosi siistiä, kaikki kaapitkin on järjestelty! Sitä ajattelee, että nyt ne pitää kaikki tehdä. Kun menee töihin, ei ehkä saakaan enää aikaiseksi, hän miettii.

Sekin on ollut hyvä asia neljän lakkokuukauden aikana, että hän on saanut viettää aikaa 15-vuotiaan tyttärensä ja 12-vuotiaan poikansa kanssa. Aiemmin lapset ovat moittineet, että äiti on aina töissä. Vuorotyötä tekevälle yksinhuoltajalle se on ollut keino huolehtia elannosta.

– Lakon aikana olen myös liikkunut paljon. Kun olen käynyt kävelemässä, se on pitänyt pään kasassa, Kiukas sanoo.

Taloudellisesti aika oli raskas.

– Rahat eivät ole riittäneet. Olen Kelaltakin kysellyt, mutta he eivät anna sieltä mitään, Kiukas huokaa.

Lakkoavustus ei riittänyt kolmen ihmisen menoihin, vaikka perheessä on eletty tarkasti ja joka ostosta harkiten.

– Kahvitarjoustenkin perässä olen juossut. Olemme aika paljon tehneet ruokaa hirvenlihasta, koska sitä pakkasesta löytyy.

fdfdfadfasdf

Kiukas huokaa, että onneksi on ollut Visa. Hän on ajatellut niin, että maksaa velat pois sitten, kun taas töihin mennään.

– Kerroin teineille tilanteen heti alussa. Ajattelin, että ei tule mitään, he kun ovat tottuneet saamaan merkkivaatetta ja tällaista. Eivät kuitenkaan ole pyytäneet. Täytyy sanoa, että olen lapsistani ylpeä, Kiukas sanoo liikutusta äänessään.

Työntekijät odottavat arvostavaa kohtelua

Aluksi Kiukas vain odotti, että työt taas alkavat. Kun aikaa kului, hän alkoi miettiä, mitä sitä loppuelämällään tekisi. Voisiko vaikka lähteä opiskelemaan? Edellisten suurten vähennysten aikaan hän haki suuhygienistin koulutukseen, kun opiskelu olisi ollut mahdollista Lappeenrannassa. Hän valitsi kuitenkin jäädä tehtaalle. Nyt lähin koulu on Helsingissä. Hänen on vaikea ajatella muuttavansa pois. Omat juuret, lasten koulut, harrastukset ja kaverit ovat kaikki Lappeenrannassa.

– Hoitajiakin tarvittaisiin, mutta en minä osaa ajatella sellaista työtä itselleni. Olen niin herkkä, etten osaa kuvitellakaan, että olisin tekemisissä vanhusten ja sairaiden kanssa, hän sanoo.

Töihin on aina menty ja kaikkemme tehty, mutta meille tarjotaan vain heikennyksiä, vaikka tehdas on tehnyt tulosta

Pohdinnoissa ei ole kyse vain toimeentulosta. Kiukas sanoo, että on 17-vuotiaasta saakka kävellyt lähes päivittäin tehtaalle töihin. Jos hän ei niin enää tekisi, mitä elämä olisi? Kuka hän itse olisi sitten?

Toisaalta ihminen ei elä vain leivästä, tarvitaan myös kunnioittavaa ja arvostavaa kohtelua.

– Siitä on viime aikoina ollut todella kova pula. Töihin on aina menty ja kaikkemme tehty, mutta meille tarjotaan vain heikennyksiä, vaikka tehdas on tehnyt tulosta, Kiukas sanoo.

Kipukynnys ylittyi hänen kohdallaan työnantajan ehdottamassa nelivuorokäynnissä. Kun hänellä on tähän saakka ollut lyhyen kierron kuuden työpäivän päälle nukkumapäivä ja kolme vapaata, nyt työnantaja halusi supistaa vapaat kahteen päivään.

– Me olemme olleet rikki jo aikaisemmastakin työajasta.

Kiukas kertoo, että joitain työkavereita on lähtenyt, ja moni miettii, että lähtee heti, jos siihen on mahdollisuus.

– Nyt on vain sellainen tilanne, että ei ole töitä lähitehtailla saatavilla. Tunnen kyllä kiitollisuutta liittoa kohtaan, kun taistelevat mei­dän työntekijöiden puolesta, sanoo Kiukas.

Väsyneenä 15 vuotta

Pietarsaarelainen Petri Lähdemäki tekee ruokaa lapsilleen, 10-vuotiaalle Jerelle ja 6-vuotiaalle Iinalle.

– Sanotaanko näin, että kaikki on yhtä hyvää, sen verran osaan kokata. Lasten lempiruoka on kuitenkin se perinteinen spagetti ja jauhelihakastike, hän juttelee puuhailun lomassa.

UPM:n Pietarsaaren sellutehtaalla valkaisijana työskentelevä Lähdemäki on nauttinut tänä keväänä siitä, että virtaa riittää enemmän kuin ennen. Se on ollut hänelle uusi oivallus.

– Viimeiset 15 vuotta olen ollut väsynyt, koska 20-vuotiaasta asti olen tehnyt oikeastaan koko ajan vuorotöitä, hän sanoo.

Lähdemäki kertoo ymmärtäneensä, että kesälomakin on ollut hänelle liian lyhyt aika vuorotöistä toipumiseen. Hän on hoitanut väsymystä nukkumalla niin paljon kuin vain on pystynyt.

– Nyt olen huomannut, että lyhyemmätkin yöunetkin riittävät, ja silti jaksan tehdä päivisin enemmän. On paljon, paljon levänneempi olo, hän sanoo.

Lapset ovat olleet iloisia, kun isän kanssa on ollut yhteistä aikaa muulloinkin kuin vain vapailla.

– Tuntuu, että olen paremmin kärryillä lastenkin asioista, kaikesta toiminnasta koulussa ja eskarissa. Nyt olen voinut olla enemmän mukana niissäkin touhuissa, Lähdemäki miettii.

Samalla, kuin siinä sivussa, hän on remontoinut kodin pinnat uuteen uskoon.

– Se on kyllä ollut yhtä tuskaa! Ei se mikään meditaatiohetki ole. Pintoja vain pitää välillä uusia, hän nauraa.

Elämä on ollut aika erilaista, kun asioita on voinut tehdä omaan rytmiinsä.

– Meni viikkoja sen ymmärtämiseen, että eihän minun tarvitsekaan odottaa vapaita, että voin aloittaa tämän tai tuon homman. Tai jos käy vaikka kahvilla jonkun kanssa, siinä on ollut kauhea sumpliminen, milloin kerkeää. Nyt olen nähnyt kavereitakin ihan muiden ehdoilla, ettei aina omilla, hän sanoo.

"Emme ole valmiita nielemään ihan kaikkea"

Perjantaisin Lähdemäki on varannut aikaa työkavereille, kun osasto 52 on kokoontunut Pietarsaaren ABC:lle kahvittelemaan.

– Sanoisin, että lähes kaikki ovat käyneet siellä jossain välissä. Kuulumisia vaihdetaan, ja muuten vain höpötellään samoja turhanpäiväisiä, mitä tuolla vuoroissa yleensäkin – ja lakkotilanteesta ja työnantajan toiminnasta myös, hän sanoo.

Lakko oli aiheellinen, siitä ei pääse mihinkään.

Työntekijöiden kanta lakkoon on kutakuinkin yksimielinen.

– Lakko oli aiheellinen, siitä ei pääse mihinkään. Kukaan ei lakkoile lakkoilemisen ilosta. Puhutaan asioista, joita ei ole vuosikymmeniin kuultukaan tässä maassa. Kun sellaisia työnantaja tuo pöytään, on ihan aiheellista sanoa silloin, että emme me ihan kaikkea ole valmis nielemään, Lähdesmäki miettii.

Hän sanoo, että luotto Paperiliiton neuvottelijoihin oli vahva.

– Kyllä sitä on mietitty, että helppoa ei ole heilläkään, pitkiä päiviä ja vaikeita tilanteita.

Lähdemäki arveli lakon alussa, että juhannuksena ei olla vielä töissä.

– Joku viisas on sanonut, että hyvä kompromissi on sellainen, että kumpikaan osapuoli ei ole tyytyväinen. Mutta siihenkin on vielä pitkä aika, hän mietti, kun lakon lopusta ei vielä ollut tietoa.

Työntekijöiden mielestä tilanne oli kaikin puolin erikoinen. Tehtaalla tehtiin viime vuonna kaikkien aikojen vuosituotantoennätys, ja enemmänkin olisi sellua saanut tehdä. Hinnat ovat edelleen nousseet, ja kilpailijat tekivät hyvää tulosta melkein samoilla sopimuksilla kuin ennenkin.

– On se kumma, miten viitsitään pitää noinkin tuottavia lai­toksia kiinni. Vaikka niinhän ne sanovat, että raha on niin vanha keksintö, että sitä on jo kaikilla, hän naurahtaa.

Vuorovapaan sijaan lakko

Se olisi voinut olla vuorotteluvapaa, mutta siitä tulikin lakko. Prosessimies Tommi Lempinen UPM:n Rauman paperitehtaalta päätti, että hän käyttää silti ajan parhaalla mahdollisella tavalla.

– Ajattelin jo alussa, että en rupea istumaan ja voivottelemaan, että voi voi, mitä tässä tekisi. Nyt on ollut aikaa tehdä kaikki tekemättömät työt, kotona ja mökillä. Tänä keväänä olen hiihtänytkin enemmän kuin 20 vuoteen, hän sanoo.

Hiihtäminen lähti siitä, Lempinen kertoo, että poika Henri meni koulun kanssa hiihtämään.

– Minulla ei ollut päivisin tekemistä, niin pojan opettaja kysyi, tahtoisinko minäkin lähteä mukaan hiihtämään. Sen jälkeen olen sitten käynyt, hän kertoo.

Lempinen kaivoi esiin hyvin palvelleet suksensa. Kävi ilmi, että ne olivat parissa vuosikymmenessä päässeet ikään kuin kutistumaan, ja siksi piti kaupasta hakea uudet sukset sopimaan paremmin nykyisiin miehen mittoihin.

– Se oli kuin olisi kerta heitolla siirtynyt aloittelijasta, jos nyt ei mestareiden, niin ainakin kokeneiden sarjaan. Nykypäivän pitopohjasukset: niitä ei tarvitse edes voidella! Miten hienoa se onkaan, hän hehkuttaa.

Hiihdon aloittaminen tuntui vähän samalta kuin olisi opetellut ajamaan polkupyörää, mutta siitä se sitten lähti.

– Poika kommentoi vain, että ”sääki osaat iskä hiihtää”, Lempinen hymyilee.

Lempinen kävi lakon aikana myös työporukkansa kanssa syömässä kerran viikossa. Hän kertoo, että tapana oli jutella kuten töissäkin, joskin puheenaiheet ovat laajenneet perhe- ja henkilökohtaisiinkin asioihin.

– Olemme kaikki olleet tehtaalla jo pitkään, ja suurimmaksi osaksi lainat on jo maksettu. Meillä ei ole ollut suurta hätää. Me myös autamme toinen toisiamme: on oltu muuttoapuna ja klapitalkoissa.

Moni kertoo, ettei ole vuosiin nukkunut yhtä hyvin.

– Se on tärkeä juttu. Mitä enemmän ikää tulee, sitä enemmän vapaa-ajasta ja levosta nauttii, hän sanoo.

Tilauksia ajettiin koneet punaisina

Lakossa ei ollut Lempisen mukaan kyse pienistä asioista.

– On kyse ammattiyhdistysliikkeen olemassaolosta. Sitä varten nyt taistellaan. Ei tässä ajeta yhden porukan etua, vaan nyt ollaan yhdessä, ja ollaan vaikka syksyyn asti. Kyllä me tekemistä keksimme, hän sanoi, huhtikuussa, kun lakko oli vielä meneillään.

On kyse ammattiyhdistysliikkeen olemassaolosta. Sitä varten nyt taistellaan

Lempinen sanoo, että jos lakon syynä oli paperinhinnan nostatus, niin kauhean hyvin ei mennyt sekään, sillä paperin hinta nousi jo loppuvuodesta.

– Tilauksia oli. Ajettiin koneet punaisena, eikä siltikään ehditty kaikkea tekemään, hän muistaa.

Lempinen ei pohdiskellut lakon loppua.

– En minä sitä erikseen ole ajatellut, mitenkään. Loppuu kun loppuu. Tehdään hommat, jotka täytyy tehdä, ja siitä se jatkuu sitten. Mutta kyllä tämä on työntekijöihin vaikuttanut. Jälkensä se jättää, hän sanoo.

Väkeä on tehtaan kirjoilta lähtenyt.

– Siitä parhaasta päästä – sellaisia tekijöitä, jotka kelpaavat muuallekin. Ja kuinka moni irtisanoutuu sitten, kun takaisin töihin mennään? Tiedän ihan varmasti, että niitäkin on. Sitten täytyy vissiin olla kolmenakin ukkona, että lähtijät saadaan paikattua, hän naurahtaa.

Kotona Lempisillä on tänä keväällä lakkoiltu oikein olan takaa, kun hoitoalalla oleva vaimo Piritakin on ollut lakossa.

– Työkaveri naljaili, että teillä on kohta poikakin tukilakossa. Siinä olisikin opettajalle selittämistä, Lempinen nauraa.

Teksti: Mari Schildt, kuvat: Vesa-Matti Väärä, Mikko Nikkinen, Ulla Nikula

Lisää artikkeleita:

Vapaa-aika
Pulmat
Pulmat
Takaisin etusivulle Lue lisää ajankohtaisia uutisia