Taitekohdassa

Kansijuttu

Lempääläiselle Pia Aavajoelle kirkastui viisikymppisenä, mitä hän haluaa tulevaisuudelta. Ainakin kotieläimiä, se on varma. Haaveet ovat alkaneet toteutua, mutta mielessä välkkyy vielä se suurin kaikista.

Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta, ja takapihan takana liplattaa Lempäälän Herralanvuolle-joki. Piia Aavajoki avaa ruskeasta puusta rakennetun, idyllisen pihamökin oven. Hänellä on kädessä astiallinen salaattia, leipää ja kasviksia, seassa on muutaman kananmunan rikotut kuoret.

– Lapset sanovat, että tämä on äidin viidenkympin villitys, Aavajoki nauraa, kun hän astuu mökin eteistilaan. 
Seinän takaa kuuluva kiihtyvä kotkotus paljastaa, että mökki ei olekaan mikä tahansa taajaman omakotialueelle tyypillinen piha-aitta, vaan täysverinen kanala orsineen, pesineen, lämpö­lamppuineen, ulkotarhoineen ja asukkaineen. Aavajoelle kyse on itsensä toteuttamisesta: Nyt on elämässä aika tehdä sitä, minkä tuntee kutsumukseksi, ja mikä tekee onnelliseksi.

Asiantuntijoiden mukaan keski-iässä moni nainen havahtuu siihen, että yht’äkkiä heillä onkin omaa aikaa. Vaipparallin, harrastussirkuksen ja kokkausrumban jälkeen nainen alkaa miettiä, mitä minä itse haluan elämältä. 
Tutkimusdata on kuitenkin ristiriitaista. Kerrotaan, että keski-ikä altistaa naiset masennukselle. Australialaistutkimuksessa kuitenkin selvisi, että naisten tyytyväisyys omaan elämäänsä kasvoi kukonaskeleen verran joka vuosi keski-iästä eteenpäin. 

Moni nainen alkaa keski-iässä kohentaa muiden palvelemisessa rapautunutta terveyttään, eikä harvinaista ole sekään, että elämäremontissa laidan yli saattaa lentää epätyydyttäväksi koettu liitto. Usein perheen ihmissuhteet kuitenkin paranevat, sillä omat lapset alkavat arvostaa vanhempiensa ponnisteluita viimeistään siinä vaiheessa, kun ovat itse vanhempia. 
Siitä tutkijat ovat yhtä mieltä, että viidenkympin rajapyykkiä voi ajatella uutena alkuna elämässä.
Uusi vaihe Aavajoenkin elämässä alkoi viisikymppisistä. 

– Taas kerran sanoin isännälle, että kennelissä olisi nyt ihania koiria tarjolla. Olen aina haaveillut koirasta, mutta isäntä ei ole ajatukselle lämmennyt. Sitten isäntä sanoikin yllättäen, että mennään hakemaan, synttärilähjaksi. 

Aavajoki muistaa, että ei meinannut millään uskoa, että toinen olisi tosissaan. Hän ajatteli, että taas häntä huijataan. 
– Vaikka käytiin katsomassa ja varausmaksut maksettiin, en vieläkään uskonut. Se tuntui niin epätodelliselta. Sitten kun haettiin, niin alkoi jo tuntua, että tämä on nyt meidän, Aavajoki sanoo, ja rapsuttaa Landseer-rotuista, puolitoistavuotiasta Hilda-koiraa. Hilda pistelee poskeensa tarjottuja tuoreita kananmunia kuoret rapisten.

Koirasta on tullut emännän vahti ja unikaveri, vielä kotona asuvan nuorimmaisen painivastustaja, pihavahti ja isännän autoilukaveri.
– Ollaan sitä mieltä, että teetetään yhdet pennut. Eihän sitä tiedä, saako pentuja, mutta täytyy antaa se ilo, että saa miestä ainakin kerran, Aavajoki nauraa.

Mielessä siintää projekti, joka on suurisuuntaisin kaikista haaveista.


Haaveet eivät kuitenkaan päättyneet Hildaan. Aavajoki oli saanut langan päästä kiinni, eikä aikonut enää luovuttaa.
– Sanoin isännälle, että ei me kyllä enää tuolla kasvihuoneella mitään tehdä. Olisi hienoa, kun sillä paikalla olisi pieni kanala! Ajattele, kun saataisiin ihan tuoreita kananmunia. Saisit vaikka aamusta juosta pihan yli hakemaan munia. Sitten isäntä kysyi, että minkälaisen kanalan haluaisit, Aavajoki hymyilee.

Kanala valmistui, kunhan naapureilta oli kysytty suostumus ja kunnan nettisivuilla oli askarreltu lupa-anomus. Viime kesänä kanalaan muutti viisi nuorta kanaa. Naapurustossa se oli tapaus: kanoja käytiin joukolla katsomassa, ja naapurin lapset kantoivat niille salaattia.

– Sitten eräänä päivänä kanalasta kuului kiekaisu. Jes, meillä on kukko! Oltiin tosi tyytyväisiä, että meillä on neljä kanaa ja kukko. Pojat sanoivat, että kukosta tulee Topi, Aavajoki kertoo. 

Eräänä aamuna, kun Aavajoki oli aamukahvilla, Topi kiekui harvinaisen komeasti. Heti perään kuului toinen, vähän soraääninen kiekuminen.

– Ei hitto, siellä on kaksi kukkoa, ja siellä ne nyt harjoitteli. No, kaksi kukkoa ja kolme kanaa, ihan hyvä, Aavajoki päätteli.  
Perhe alkoi jo odotella, että koska niitä munia alkaa kuulua. Komeat kanat eivät kuitenkaan munineet, kasvoivat vain.

– Syksymmällä kaksi muutakin alkoi kiekumaan. Ajattelin että jaaha: minulla on siis neljä kukkoa ja yksi kana.
Ylimääräiset kukot lähtivät maatiloille ja sitä kautta pataan. Aavajoki ei halua lemmikeitään syödä. 

Isäntä huomasi, että Aavajokea painoi kanalahaaveen kutistuminen yhteen kanaan ja kukkoon. Hän löysi ilmoituksen, jossa kerrottiin myytävänä olevista kanoista. Kanalan väki kasvoi kolmella araucana-rotuisella kanalla, jotka munivat sinisiä munia. Tänä keväänä araucana hautoi neljä munaa tipuiksi. Neljä munaa laitettiin sisälle taloon haudontakoneeseen. 
Onnistumisten ja epäonnistumisten kautta kanalassa on nyt neljä lähiökanaa, kukko ja viisi tipua. Pari kertaa höyhenväki on päässyt isännältä karkuun ja kipittänyt porukalla naapuriin, mutta kukko on johdattanut parvensa kotiin, kun kesäretki on sen mielestä piisannut.

Musta-niminen kana hautoo parhaillaan. Aavajoki katsoo taskulampun valolla, ovatko munat lähteneet kehittymään, vai olisiko niistä syömämuniksi. Kanat munivat noin munan päivässä. Mikään säästökeino oma kanala ei ole: kaupan munat tulevat paljon halvemmaksi.
– Mikä nyt sitten on halpa? Minun mielestäni nämä ovat eläimiä, jotka voivat hyvin. Eivät elä tuhansien kanojen joukossa. Näiden munien maku on aivan eri luokkaa, ovat paljon maukkaampia. Ja jos eivät kanat muni, saavat vain olla ja köllötellä, Aavajoki juttelee.

Hän silittelee pientä Liisa-tipua, joka on ainut henkiinjäänyt neljän tipun joukosta. Musta-emokana ei sitä siedä, mutta Aavajoki huolehtii, että Liisalla on ruokaa, juomaa ja piilopaikkoja. Laventelin värinen Neiti Nokkava ottaa nokkiinsa, kun Aavajoki yrittää pidellä sitä sylissä. Se pakenee Topi-kukon leveän selän taakse karkuun.

Jos Aavajoki töissä vilkuilee kännykkää, hän vain tiirailee tipuja. Isäntä on nimittäin asentanut hänelle kanakameran, josta Aavajoki voi katsella, miten kanalassa sujuu.
Eikä siinä vielä kaikki: nyt hautomakoneessa on neljä ankanmunaa.

Eläimistä huolehtiminen tuntuu Aavajoen mukaan sydämessä saakka: saa tehdä hyvää, ja näkee, että hoidettavat voivat hyvin. Saa toteuttaa hoivaviettiään oikein olan takaa. Siemen sille kylvettiin jo lapsuudessa, kun Aavajoki vietti kesät mummunsa maatilalla. Keväisin hän ei malttanut odottaa, että kesäloma alkaisi ja pääsisi taas maalle, rauhaan rasavilleiltä pikkuveljiltä.
– Maatilalla oli kanoja, lehmiä, sonneja ja vasikoita, ja tykkäsin niitä hoitaa. Kummisedän kanssa käytiin lehmähaat kunnostamassa ja tehtiin heinää. Kummitädin kanssa lypsettiin lehmät ja ruokittiin vasikat, mummun kanssa kuorittiin perunat ja tehtiin ruuat, hän juttelee.

Pahinta maatilalla oli päiväuniaika, kun piti olla aloillaan. Jos ei uni tullut silmään, hän kiipesi hiljaa ullakolle piirtelemään.
Elämän kiertokulku maatilalla jätti lähtemättömästi jälkensä.
– Siitä oppi koko ajan uutta. Näki, kun vasikat kasvoivat, näki, kuinka lypsetty maito meni letkuja pitkin, ja maitoauto tuli hakemaan maitoa, hän juttelee.

Siitä hän on onnellinen, että tytär asuu nykyisin poikaystävänsä kanssa viljatilalla. Siellä kyläillessään Aavajoki pistäytyy usein myös lammas- ja karjatilalla, jossa laitumella käyskentelee komeaa, suurisarvista ylämaan karjaa.
Teini-iässä maatilakesät mummon luona jäivät. Tilalle tulivat kaverien kanssa puuhailu, kesäfestarit, diskot: kaikki se oli silloin tärkeää. Sitten tuli aviomies ja perhe, tytär ja kaksi poikaa. Molemmat vanhemmat kävivät vuorotöissä koneenhoitajina Pyrollpackin Lempäälän tehtaalla.

Kun isännän selkä sanoi toissavuonna töissä sopimuksen irti, Aavajoelle tuli eteen avioliiton vaikeimmat ajat. Toisen sairaus vaikutti koko perheeseen, ja stressi vei myös Aavajoen voimat.
– Minulta meni omakin terveys. Puhkesi diabetes, korkea kolesteroli, verenpaine ja univaikeudet, hän kertoo.

Pikkuhiljaa asiat lähtivät parempaan suuntaan. Isäntä opiskelee pienkonekorjaajaksi, ja on vilpittömän innostunut uuden oppimisesta. Nyt kun Aavajoki alkaa jo luottaa, että elämä kantaa, hän uskaltaa myös kääntää katsetta omaankin hyvinvointiinsa. Se tarkoittaa stressin vähentämistä, liikuntaa, terveellistä ruokaa sekä sen tunnustamista, mikä on minulle hyväksi. Hänellä siintää mielessä projekti, se suurisuuntaisin kaikista haaveista.

– Pakkohan meidän on joskus maalle muuttaa, sillä minäkin haluan toteuttaa sitä, mistä minä tykkään. Nyt pystyykin paremmin toteuttamaan, kun muksut ovat isoja, eikä tarvitse enää niitä vahtia. Saisi muutaman lampaan. Nuorimmainen poika haluaisi minipossun. Hildalle toinen koira kaveriksi, ja muutama navettakissa pitämään hiirille jöötä, Aavajoki hahmottelee.
Maatilan pitäisi olla lähellä Lempäälää, koska leipä irtoaisi kuitenkin tehtaalta.

– Eilen kun sanoin isännälle, että mää niin haluisin sen maatilan, niin isäntä heitti, että mennään ja ostetaan. Kyllä se sitä itsekin miettii. Olisi siellä työtiloja isännällekin. Saisi traktorin ja muut vehkeet. Mutta on se vielä riskialtista, kun isännällä ei ole vielä vakituista työpaikkaa, Aavajoki miettii.

Omassa talossa on uusittu putket ja lämmitysjärjestelmä aurinkopaneeleita myöten. Päättyvän tien päässä oleva omakotitalo jokinäkymin on täysin myyntikunnossa, jos myymään päädytään. Ehkä vielä tulee se hetki, kun Aavajoet, Hilda, Topi-kukko, kanat Neiti Nokkava, Hertta, Nelli ja Musta sekä tiput pakataan autoon ja lähdetään sinne, mihin ei kuulu liikenteen melu, vaan linnunlaulu, puun latvoissa henkivä tuuli, kanojen ja ankkojen kaakatus, lampaiden määkiminen, koirien haukkuminen ja sielussa asti tuntuva rauha.

Teksti Mari Schildt
Kuvat Marjaana Malkamäki