Kaarina Juomoja muistaa ilman epäröintiä, milloin aloitti työt: maaliskuun viides päivä vuonna 2003. Hän oli ollut yhdeksän vuotta kotiäitinä ja mietti, mistä saisi töitä. Aviomiehen ystävä Ari Kärkkäinen oli Hypapilla ja kehotti kysymään sieltä.   
– Soitin ja sillä tiellä ollaan, sanoo Juomoja. Samoin on Kärkkäinenkin. Hän tekee yhä töitä varastossa. Jos firman toimitusjohtajaan Pekka Pollariin on luottamista, töitä riittää eläkeikään saakka, ja niin riittää nuoremmillakin työntekijöillä, jos he niin haluavat. Pollari nimittäin sanoo, ettei ole koskaan irtisanonut ketään, eikä aiokaan.

Pollari miettii, että sen verran pitää olla kristallipalloa rekrytoinneissa, että vakituiseen työsuhteeseen palkatuille riittää töitä.  
Kesäkuussa pääluottamusmiehenä aloittanut Varpu Hanski toteaa, että työantajan asenne tuo luottavaisen olon. Monessa paikassa vakinainenkaan työ ei ole kovin vakaa. Hanskilla on kokemusta tästäkin. Hänet irtisanottiin viisitoista vuotta sitten muiden työntekijöiden mukana kuituvalmistaja Säteriltä.
– Kolmisen viikkoa olin työttömänä ja pääsin tänne. 

Valkeakoskella toimiva Hypap tekee kertakäyttöisiä tekstiilejä pääasiassa sairaaloille: lakanoita, suojaliinoja, ruokalappuja, pesukintaita ja pesulappuja. Suurin osa tuotteista menee vientiin. Tuotannossa on kolmisenkymmentä työntekijää.  
Henkilöstöllä on vaikustusvaltaa työnkuvaansa ja tehtäviinsä. Heitä ei esimerkiksi määrätä vastoin tahtoaan opettelemaan itselleen uusien koneiden käyttöä. Riittää, kunhan tarpeen tullen löytyy joku kiinnostunut.

Kaarina Juomoja toteaa, että työ on muutenkin vapaamuotoista, eikä työntekijöitä kytätä. Kun Juomoja tuli firmaan töihin, yrityksen perustaja, Pekka Pollarin isä Alpo, oli vielä mukana toiminnassa. Juomoja ihmetteli, kun iltavuorossa ei ole esimiestä. Alpo oli sanonut, että me luotamme työntekijöihin.

Työnantaja joustaa ja me joustamme.

Pekka Pollari toteaa, että asiat sujuvat keskustelemalla ja luottamuksen kautta. Esimerkiksi sairauslomalla voi olla 3–4 päivää omalla ilmoituksella. 
Pollari oli nuorena Tervasaaren sellutehtaalla  4–5 kesänä soodakattilalla kakkoslämmittäjänä. Hänen mielestään se oli hyvin opettavaista aikaa, koska siellä oli hyvät työkaverit.
– Puhuimme paljon ay-liikettä lähellä olevista asioista ja johtajuudestakin. Siellä tuli paljon oppia, jota korkeakoulussa ei opeteta, Pollari sanoo.

Hän toteaa, että kaiken pohjana kuitenkin aina työehtosopimus. Sen ympärille sovitaan asioita paikallisesti. Jos poiketaan työehtosopimuksesta, Pollari haluaa asialle liiton hyväksynnän.

Nyt 57-vuotias Kristiina Jalo tuli Hypapille vuonna 2013 vuokrafirman kautta, pääsi määräaikaiseksi ja sitten vakinaiseksi. Hän on tyytyväinen, että yli viisikymppisenä ylipäänsä sai työpaikan, mutta 65 vuoden eläkeikä näyttää hieman kaukaiselta. 

Työ tuntuu ajoittain raskaalta, etenkin kun tekstiiliradan kulku tökkii. Toistuvat liikkeet ottavat myös kehon päälle.
Niin Jalo, Hanski kuin Juomojakin pitävät siitä, että toimitusjohtaja tekee töitä myös tuuraajana varastossa ja kunnossapidossa. Siten hän ymmärtää paremmin työntekijöiden tarpeita. Heidän mielestään Pollari myös kuuntelee työntekijöitä.
– Pekka tulee vastaan lomien kanssa ja näin. Hänen kanssaan pystyy neuvottelemaan. Työnantaja joustaa ja me työntekijät joustamme, sanoo Kaarina Juomoja.

38-vuotias Mikko Pasanen on tehtaan nuorempaa kaartia, vaikka onkin ollut siellä jo 14 vuotta. 
– Sen verran olen viihtynyt, etten ole vielä vaihtanut työpaikkaa. Palkka kyllä voisi olla parempikin, hän sanoo.
Pasasestakin on hyvä, että johtaja tekee käytännön töitä, niin oppii arvostamaan työntekijöitä. Parannettavaakin löytyy.
– Onhan se Pekka välillä niin itsepäinen, Pasanen murahtaa.

Kaarina Juomoja on työhönsä ja palkkaankin tyytyväinen.
–  Tykkään olla kinnaskoneella. Yksin saa pitää vauhdin sellaisena kuin haluaa ja tehdä tulosta. Kun kone on kunnossa ja paperi kulkee, niin mitä sitä jarruttelemaan, kaasu pohjaan.

Teksti ja kuva Reima Kangas