Matkaamme ajassa runsaat 150 vuotta taaksepäin Norjan Østfoldiin, Oslosta kaakkoon. Päätös alkoi kypsyä Gunelius Han­sénin mielessä kevään ja kesän mittaan vuonna 1872. Hän katseli kotikuntansa Tistedalenin kulmikkaiden tiilipiippujen, tukkikuormien ja lautapinojen täplittämää laaksomaisemaa. Tältä näytti alueella, jonne maan sahateollisuus oli keskittynyt ja työllisti eri kaupunkien ja kylien alueella jopa 10 000 ihmistä. Koski pauhasi energiaa sahoille kuten ennenkin, mutta jokin oli muuttunut: Yhä useampi ammattilainen oli vailla työtä.

Niinpä kotiutui Gunelius Hansén tänne, otti vaimokseen vehkalahtelaisen tytön, perusti perheen.

Vuosien ajan kaikki, mitä Norjassa saatiin sahattua, oli mennyt kaupaksi Britanniaan, Hollantiin ja Saksaan. Nyt Norjan metsät oli pitkälti hakattu, puuta oli hankalampi saada, ja raaka-aineen hinta oli noussut. Uudet höyrysahat uhkasivat viedä vähätkin työt Tistedalenin perinteisiltä vesisahoilta.

Gunelius Hansén oli ammattimies: keppimestari, joka sahasi keppisirkkelillä jäterimoista ulkomaille kelpaavaa sahatavaraa. Palkkataso oli kuitenkin laskenut taantuman myötä kuin lehmän häntä, eikä enää turvannut sitä elintasoa, johon seudulla oli totuttu. Gunelius oli 24-vuotiaana sukulaistensa mielestä viittä vaille vanhapoika, mutta hupenevilla, ja kohta ehkä kokonaan loppuvilla palkoilla ei perhettä perustettaisi. Jos hän halusi elämässä eteenpäin, oli keksittävä jotain.

Gunelius oli kuullut, että läheisen Fredrikstadin kaupungin sahapatruuna Hans Gutzeit palkkasi miehiä rakenteilla olevalle sahalleen Suomeen. Gutzeitilla oli kiire saada saha pyörimään, eikä Suomesta siihen aikaan löytynyt osaavia ammattilaisia. Patruuna lupasi lähtijöille hyvän palkan: kaksinkertaisen myöhemmin palkattaviin suomalaisiin työntekijöihin verrattuna. Gunelius mietti, ettei hänellä ollut mitään hävittävää. Moni hänen tuttunsa oli lähtenyt kauemmaksikin: Amerikkaan ja Australiaan. Olisiko hänenkin onnensa meren takana? Gunelius päätti ottaa siitä selvää, ja matkustaa itään. Hän astui laivasta Kymijoen suulla ja asettui paikkaan, johon vielä samalla vuosikymmenellä perustettaisiin Kotkan kaupunki.

Suvun tiedot kahdessa monisteessa

Syksyllä 2023 Jani Hansén katselee Kotkassa kotitalonsa ikkunasta. Koivujen takana kimaltelee Keisarinsataman merenlahti. Hän kertoo, että kotitalo on vaarin ja mummon rakentama vuonna 1953. Pihalla on jäljellä mummon kotitalokin vuodelta 1923.

– Tässä ovat asuneet molemmat isäni veljetkin vuoron perään. Me asuimme ensin ylhäällä ja mummo alhaalla. Kun mummo muutti kaupunkiin kerrostaloon, isän nuorin veli muutti ylös ja meidän perhe alas. Kotkan saarella tuli välillä asuttua, mutta sitten halusin tänne takaisin, hän juttelee.

Hansén ottaa pöytälaatikosta esiin kaksi vanhaa monistetta. Tässä on oikeastaan suuri osa siitä, mitä hän juuristaan tietää. Viime vuosisadan puolivälin vanhahtavalla kielellä kirjoitettu teksti kertoo, että Gunelius Hansén saapui Kotkaan Hans Gutzeitin mukana vuonna 1872:

”Olisipa Gunelius ollut ainoa norjalainen, niin tuskinpa olisi viihtynytkään täällä. Mutta aika kului kuin siivillä. Oltiinhan töissä Suomen uudenaikaisimmalla sahalla, ja joukossa oli kymmeniä muitakin norjalaisia. Niinpä kotiutui Gunelius Hansén tänne, otti vaimokseen vehkalahtelaisen tytön, perusti perheen, ja alkoi oikein urakalla palvella Gutzeitia.”

Artikkeli jatkaa, että julkaisun aikoihin Guneliuksen suorat jälkeläiset olivat olleet yrityksen palveluksessa yhteensä 424 vuotta. Tekstin yhteydessä olevaan valokuvaan ovat asettautuneet poseeraamaan yhdeksän yhtiön palveluksessa silloin ollutta Hansénia ilmeisesti äitimuorinsa kanssa. Takarivissä seisoo ryhdikäs nuorimies, Jani Hansénin vaari Lasse Hansén, jota Jani Hansén ei koskaan ehtinyt tavata. Hän kuoli nuorena – toisin kuin Gunelius, joka eli 75 vuoden korkeaan ikään.

Yritys, johon Jani Hansénin vaarin vaari Gunelius Hansén tuli töihin, oli nimeltään W. Gutzeit & Comp. Myöhemmin siitä kehittyi Enso-Gutzeit ja lopulta nykyinen Stora Enso.

Norjan Saha pyörähti virallisesti käyntiin 16.11.1872. Siitä 0n kasvanut integraatti, jossa tehdään myös sellua, paperia ja kartonkia. Jani Hansén aloitti siellä huoltoasentajana 1.8.2011. Tällä hetkellä integraatin omistaa MM Kotkamills.

 

Viimeinen norjalainen

– Eräs Nielsen oli meillä tehtaalla sähkömiehenä. Kun hän jäi eläkkeelle, hän sanoi minulle, että minä olen nyt viimeinen norjalainen tehtaalla, Jani Hansén muistaa.

Vuonna 1875 Kotkan kaupungissa asui 800 ihmistä, joista norjalaisia oli vähintään 130–140, 1870-luvun lopulla jo yli 200. Heistä osa muutti takaisin, osa jäi ja suomalaistui. Norjalaisista muistuttavat Kotkassa muistoksi säilytetty kuusikulmainen savupiippu pajoineen, sekä edelleen pystyssä olevat norjalaisten työväenasunnot, kaksikerroksiset Norjalaispytingit. On hyvin todennäköistä, että myös Gunelius on asunut niissä.

– Siellä on asunut vaarinikin, Hansén kertoo.

Tarina kertoo, että kun suomalaisia asukkaita myöhemmin otettiin pytinkeihin asumaan, he eivät oikein viihtyneet siellä, koska niissä ei ollut saunaa. Norjalaiset elivät norjalaiseen tyyliin, eivätkä sellaista kaivanneet. Jani Hansén on iloinen, että tietää edes tämän verran vähän erikoisemmasta perimästään.

– Arvostan ja olen ylpeä sukujuuristani. Nyt kun ikää on tullut lisää, ne ovat alkaneet kiinnostaa, toisin kuin nuorempana. Isänikään ei tiedä sitäkään vähää, mitä minä. Jotenkin näitä on pidetty itsestään selvyyksinä, hän miettii.

Häntä harmittaa, että ei tullut kysyttyä vanhoilta sukulaisilta silloin, kun he olisivat vielä olleet kertomassa. Hansénien suvun tarinalle on käynyt kuten työväen historialle yleensä: Se painuu historian hämäriin, liian usein jälkeä jättämättä. Hansén kertoo, että hänen sukulaisensa kävi 1980-luvulla Tistedalenissa, mutta ei löytänyt mitään suvun historiasta.

– Puhelinluettelossa oli kuitenkin ollut melkein puolet Hanséneita, hän hymähtää.

Hansénin vaarin sisar kuoli muutama vuosi sitten.

– Hän olisi tiennyt paljonkin. Harmittaa, että ei tullut kysyttyä. Hänellä olisi kuulemma ollut valokuviakin, Hansén miettii.

Hän muistaa myös vaarin veljen Henryn, jolla oli painissa seitsemän TUL:n Kymenlaakson piirin mestaruutta vuosilta 1938–1968 sarjoissa 73–79 kiloa.

– Henry oli sellainen persoona: Häntä tehtaan vanhat työntekijät muistelivat. Henry piirsi aina kehän, ja pisti äijien kanssa painiksi. Minuakin hän otti lapsena niskasta kiinni ja sanoi, että sinulla on hyvä, painijan vahva niska. Ammattikouluaikaan, kun ei saanut haalarit päällä mennä ammattikoulun kahvilaan, niin käytiin läheisessä baarissa. Siellä Henry päivysti eläkepäivillään.

Tehtaaseen pääsy oli kiven takana

Hansén olisi ammattikoululaisesta lähtien halunnut sukunsa ikiaikaiseen työpaikkaan, mutta se oli kiven takana.

– Olisin halunnut jo työharjoitteluun tehtaalle, mutta olin hyvä koneistaja ja sorvari, ja siksi minut laitettiin aina konepajoille työharjoitteluun. Tehtaalle pääsivät ne, joiden isät olivat siellä töissä. Tällainen sisäpiiriajattelu ei ole vieläkään aivan mennyttä, hän sanoo.

Veri veti tehtaalle vielä monta kertaa myöhemminkin, mutta Hansénin nimi ei enää merkinnyt sen aikaisille työhönottajille mitään. Eikä Hansén oikein osannut kertoakaan. Vasta, kun tehtaalla tarvittiin koneistajataitoista asentajaa, portit avautuivat.

– Olen oikein tyytyväinen työpaikkaani. Jos hyvin käy, lähes 20 vuotta on vielä jäljellä työtä ennen eläkeikää, Hansén sanoo.

Hän on viimeinen norjalainen paitsi tehtaassa, myös sukulinjassaan.

– Minulla ei ole omia lapsia, mutta perheessä ovat vaimoni Annen aikuiset lapset. Tämä on oikein hyvä näin.

Entä mitä hänelle on jäänyt perinnöksi edellisiltä sukupolvilta? Aineellista perintöä yli 150 vuoden takaa ei ole jäljellä, mutta ehkä aineetonta kuitenkin. Jani Hansén miettii, että viikinkien verenperintöä voi olla vaikka se, että hänelle ei tule kylmä koskaan. Siksi häneltä ei löydy norjalaista villapaitaakaan, koska niin lämmintä vaatepartta hän ei pystyisi pitämään.

Sen sijaan rakkaus mereen ja kauniisiin puuveneisiin on hänessä aivan solutasolla. Olisiko se piirre jo Norjasta kotoisin? Oma pellinkiläinen perinnefiskari keinuttelee 200 metrin päässä laiturissa. Hansénilla on tarkka silmä esineen kauneudelle, ja kädentaidot näkemystensä toteuttamiseen. Fiskarin kylkilautojakin hän on vaihtanut itse yhdessä vaimon kanssa.

– Isä on tehnyt käsillään vaikka mitä. Setä ja vaarikin olivat käteviä käsistään. Syntyi mitä tarvittiin. En itsekään pysty kauaa telkkaria katsomaan, vaan pitää lähteä tekemään jotain, hän miettii.

Kun Hansén pääsee vaimonsa kanssa merelle, kulkeminen veden päällä on hänelle täysin luontaista. Merellä hän on viihtynyt vauvasta lähtien, kuten kaikki sukunsa miehet. Jos aikaa on, Hansénin pariskunta saattaa rantautua yöksi saareen ja viettää iltaa istuskelemalla kalliolla.

– Meren tuoksu on korvaamatonta, Hansén sanoo.

Hän ajattelee, että ehkä hänen tyyni mielenlaatunsa on norjalaista perimää. Hän on niitä rauhallisia norjalaisia, vaikka historiankirjoihin on jäänyt merkintöjä vähemmän rauhallisten heimoveljien tappeluista Kotkassa. Hansén kokee voimakasta yhteenkuuluvuutta juuri tähän rantamaisemaan. Jos niin haluaa katsoa, Kymijokilaakso on eräänlainen vuono sekin.

– Kaukokaipuuta ei ole ollut minnekään. Gunelius teki yhden matkan ja se riitti. Hän on juurruttanut meidät tänne. Norjassa olisi kiinnostavaa käydä, mutta kyllä Kotka on niin hieno paikka, että minne tästä voisi lähteä, Hansén sanoo.

Hän ryhtyy laittamaan vanhoja monisteita takaisin pöytälaatikkoon, mutta vilkaisee niitä vielä kerran. Monisteen teksti päättyy näin: ”Lieneekö väärin ajatus: Niinkauan kuin yhtiömme on olemassa, löytyy sen kirjoissa nimi Hansén”.

Teksti: Mari Schildt, kuvat: Mikko Nikkinen

Norjan sahan tulevaisuus on nyt vaakalaudalla. MM Kotkamills aloitti syyskuussa muutosneuvottelut sahatoiminnassaan. Yhtiön mukaan neuvotteluissa käsitellään niin lomautuksia, henkilöstövähennyksiä kuin koko sahan sulkemistakin. Jani Hansén työskentelee paperitehtaassa, jota muutosneuvottelut eivät kosketa. Sinne on päinvastoin investoitu voimakkaasti viime vuosina.