Kun kemiläinen Marko Huttu muutti Valkeakoskelle, häntä vähän varoiteltiin, että varautuneisiin hämäläisiin on vaikea tutustua. Suulas Peräpohjolan mies ei ole kokenut ongelmia.

Arjessa

 

Valkeakosken osasto 45:n Hakapirtillä oli iloinen tunnelma, kun porukkaa oli kokoontunut syömään ja saunomaan liikuntapäivän jälkeen. Oli keväinen alkuilta ja SM-liigan pudotuspelit vielä käynnissä, mikä herätti keskustelua. Tiedättehän, naapurikaupungin Ilves ja Tappara olivat vielä molemmat mestariehdokkaita. Joku kannatti muitakin joukkueita.

Viimeiset olivat vielä saunassa, toiset syömässä ja moni jo lähtenyt kotiinkin. Osasto oli järjestänyt päivän aikana toimintaa useassa paikassa, eri pallopelejä ja muuta. Tarkoitus oli, että mahdollisimman moni voisi osallistua mieleiseensä liikuntaan.

Marko Huttu istahtaa tyytyväisenä syömään. Hän esittää, että juttuun pitäisi kyllä haastatella Jarkko Petäjistöä, joka on ollut puuhamiehenä. Petäjistö kuitenkin haluaa jakaa vastuuta.

– Tänään on ollut tosi hyvä meininki. Porukka on tykännyt, osa on kysellyt, milloin järjestetään seuraavan kerran, kertoo Huttu.

Onhan osasto järjestänyt liikuntatapahtumia ennenkin, mutta tämä oli ensimmäinen kerta tällä sapluunalla, että samaan aikaan valittavana oli useita vaihtoehtoja ja sitten kokoonnuttiin Hakapirtille.

Osaston toimitilana on komea hirsirakennus ja rantasauna. Niitä vuokrataan jäsenille ja myös ulkopuolisille. Majoitustilaakin löytyy.

Huttu kertoo, että lakon aikana osasto tarjosi täällä jäsenilleen kerran viikossa ruuan ja saunan. Kävijöitä oli enimmillään noin 70.

– Siinä pääsi vaihtamaan kuulumisia, miten mennyt, ja jos oli huolia, pääsi avautumaan, sanoo Huttu.

Kemissä syntynyt Huttu muutti etelään vuoden 1995 marraskuussa. Häntä oli ruvennut kyllästyttämään, kun Kemin Veitsiluoto Oy:ltä ei löytynyt vakipaikkaa. Töitä tehtaassa oli lähinnä kesäpuolella vuotta. Huttu oli myös uitossa ja teki muita satunnaisia töitä. Etelä-Suomesta hänelle tarjoutui kaksikin vaihtoehtoa: Kirkniemen paperitehdas Lohjalla ja Tervasaaren paperitehdas Valkeakoskella. Hänen vaakansa kallistui Valkeakosken suuntaan.

– Tuntui, että Kirkniemi on metsän keskellä. Kemissä olin tottunut siihen, että oli meri ympärillä. Valkeakoskella on paljon järviä ja vesistöjä. Kyllä se vaikutti, Huttu sanoo.

Sitä valintaa hän ei ole katunut. Vaimo valmistui opettajaksi vuonna 1996 ja muutti Hutun perässä Rovaniemeltä. Elämä on asettunut Valkeakoskelle mukavasti.

Joku kaveri oli varoitellut Huttua, että Hämeessä ihmiset ovat hiljaisempia ja varautuneempia kuin pohjoisessa, eikä tutustuminen ole yhtä helppoa.

– Sanoin että mulla on tuo alaleuka sen verran löysä, että se jauhaa koko ajan. On siinä toisenkin pakko ruveta puhumaan, ei tuosta muuten pääse eroon. Olen vähän semmonen, että höpötän ja uskallan kysyä, jos pitää jotain kysyä, Huttu kertoo.

Ongelmia ei olekaan ollut. Työpaikalla hän pääsi osaksi porukkaa jo koulutuksen aikana, eikä ole kokenut itseään missään vaiheessa ulkopuoliseksi.

– Täällä on hyvä henki joka vuorossa. Siitä ei voi puhua mitään huonoa. Yksi juuri eläkkeelle jäänyt kaverikin sanoi, että tämä on ollut niin hyvä porukka olla töissä. Jos ongelmia tulee, ne ratkaistaan yhdessä. Koskaan ei ole keljuttanut mennä töihin, toteaa Huttu.

Hän ei ole varsinaisesti suunnitellut aktiivista toimintaa ammattiosastossa, mutta on huomannut ajautuneensa sinne pikku hiljaa yhä enemmän. Huttu on käynyt mielellään talkoilemassa Hakapirtillä ja sitä kautta hänet pyydettiin osaston hallitukseen.

– Mukavahan se on touhuta. Järjestetään talkoita, kunnossapitoa, siivousta, haravointia ja muuta. Siinä riittää tekemistä, ja tässä on hyvä porukka, hän sanoo.

Teksti ja kuva: Reima Kangas