Sappi Kirkniemessä koneenhoitaja-reserviykkösenä toimiva Tero Jaavamo repii tapettia seinästä. Hän on juuri muuttanut Turusta takaisin Lohjalle, ja uuden asunnon 1980-luvun aikainen sisustus riivaa silmää. Kaikki lähtee ja menee uusiksi.

- Tästä ei tule värikäs asunto, vaan perusväreillä mennään. Olen aina pitänyt valkoisesta, mustasta ja harmaan eri sävyistä. Ne ovat ajattomia ja säilyvät aina muodissa, varsinkin valkoinen. Olen kyllä kuullut, että kai niitä muitakin värejä on kuin harmaa, mutta niitä voi ajatella sitten muuhun sisustukseen, hän juttelee.

Remonttia on nyt erityisen hyvä tehdä, koska vapaa-aika pitää valtiojohdon määräyksestä viettää kotona. Rautakauppareissutkin hän sanoo suunnittelevansa niin, että kerralla saa mukaan mahdollisimman paljon. Hän on miettinyt myös pakolliset ruokakaupassa käynnit niin, että riski saada koronavirustartunta jää mahdollisimman pieneksi.

- Olen ostanut oman ruokakorin, johon kerään tuotteet. En ota kaupan koreja tai kärryjä, enkä siis käsittele niitä ollenkaan. Yleensä käytän itsepalvelukassaa, siinä ei tarvitse nostella tuotteita liukuhihnalle, ja se on muutenkin vähemmän käytetty kuin palvelukassat. Siinä saa olla rauhassa, eikä tarvitse jonottaa, hän kertoo.

 

Lapset jäivät rajan taakse

Jaavamo asuu yhdessä poikansa Jonnen kanssa, mutta Turussa, toisella puolella suljettua Uudenmaan rajaa, hänellä on kolme lasta, äiti ja sisar. Lisäksi toiseksi vanhin lapsista sai tammikuussa vauvan, ja teki Jaavamosta ylpeän papan. Nyt se kaikki on rajan takana. Jaavamo sanoo, että rajan sulkeminen tuntuu yksinkertaisesti eriarvoistavalta. Hän on tulostanut väestörekisteristä todistuksen, että on huoltaja alaikäisille lapsilleen, mutta toistaiseksi hän ei ole lähtenyt todistuksen kanssa rajalle kokeilemaan.

- Ikävä ei ole kasvanut vielä liian suureksi, hän sanoo.

Eikä kyse ole edes vain ikävästä. Uudellamaalla on paljon enemmän todennettuja koronatartuntoja kuin Varsinais-Suomessa. Hänen äitinsä on seitsemänkymppinen, eikä kylässä käyminen ole nyt senkään puolesta suotavaa. Puhelin sen sijaan on ahkerassa käytössä. Äitinsäkin kanssa Jaavamo juttelee noin joka toinen päivä. Helppoa eristäytyminen ei kuitenkaan ole.

- Aika haastavaa tämä on ollut. Välillä on pakko päästä ulos ulkoilemaan. Varmaan täytyy hankkia koira, jos tulee ulkonaliikkumiskielto, hän miettii.

Helpotusta kotiin rajautuneeseen vapaa-aikaan hän saa sosiaalisesta mediasta. Facebookin Koronasinkut-ryhmässä keskustelu samanmielisten kanssa käy vilkkaana.

- Aika hyvä on tämä nykyinen nettimaailma. Sieltä löytyy positiivisia, kannustavia ihmisiä ja tsemppaamista tällaiseen elämäntilanteeseen. Silloin ei tunne itseään niin yksinäiseksi, hän sanoo.

Jaavamo miettii, että jos ei tällaista pakollista eristäytymistä tarvitsisi harjoittaa, hän kävisi punttisalilla, liikkuisi keskustassa ja tapaisi uusia ihmisiä. Lasten kanssa käytäisiin elokuvissa ja syömässä.

- Ja kävisin treffeillä, hän lisää.

Mutta aivan ensimmäiseksi hän kuitenkin menisi paikkaan, jota suomalainen kerrostaloasuja nyt eniten kaipaa: saunaan.

 

Saariset kokoontuivat yhteen

Äänekosken Sumiaisissa on omakotitalo täynnä elämää. Perheen äiti, jälkikäsittelyoperaattori Sari Saarinen Metsä Boardin Äänekosken kartonkitehtaalta laskee, että heitä on koronaeristyksissä kahdeksan ihmistä ja 15 kotieläintä. Vanhemmat sekä lapset, iältään 20, 15, 13, 6 ja 4 vuotta, ovat kaikki vetäytyneet kotiin, plus vävypoika, eli vanhimman tyttären sulhanen. Lisäksi perheeseen kuuluu kissoja, koiria, lampaita ja hevosia.

- Mieluummin näin kuin erillään. Kaikki mahtuvat nukkumaan, vaikka talo ei hirveän iso olekaan. Tietysti se vähän järjestelyjä vaatii, mutta me olemme perhe, joka on muutenkin paljon kotona, Saarinen sanoo.

Korona-arki on Sumiaisissa hiljalleen asettunut uomiinsa. Lapset opiskelevat kotikoulussa, tekevät etätehtäviä ja palauttavat niitä opettajalle. Myös etätunteja pidetään. Vanhin tytär kuuntelee yliopistoluentoja läppäriltä luurit korvilla.

- Kotikoulu on mennyt ihmeen hyvin, ja meiltä löytyy isompia neuvomaan pienempiä, jos ei jotain ymmärrä. Meidän ysiluokkalaisemme haaveilee luokanopettajan ammatista ja opettaa innoissaan eskarilaista, Saarinen hymyilee.

Ruokaa; sitä kuluu entistä enemmän. Saarinen kertoo, että käsi on sämpylätaikinassa melkein koko ajan. Siksi on hienoa, että vanhemmat lapset ovat ottaneet vastuuta pienempien hoitamisesta. Iltaisin lapset ovat esimerkiksi vetäneet toisilleen nettijumppaa. Pienet kihertävät ihastuksissaan, sillä aina löytyy joku, joka ehtii pelaamaan Unoa ja Kimbleä.

- Meillä on täällä maalla iso piha ja tilaa touhuta, vaikka tulisi millaiset ulkonaliikkumisrajoitukset. Jos lenkille lähtee, niin se on rasti seinään, jos jonkun näet. Kylätiekin on hiljentynyt niin, ettei meinaa autojakaan mennä ohi, Saarinen juttelee.

Naapurin mummollekin on soitettu ja varmistettu, että apua löytyy, kunhan soittaa vain.

 

Pitkähiuksinen nainen muuttaa kotiin

Perheen vanhemmat ovat laskeneet ihmiskontaktien määrää ja miettineet, miten niitä voisi vähentää. Saarinen kertoo, että hän tekee työtään työparin kanssa, joten ihmiskontaktien minimointi ei ole ollut vaikeaa. Rakennusalan yrittäjänä toimiva aviomies Markus Saarinen suunnittelee tekemisensä niin, ettei työmaalla olisi useampia ihmisiä samaan aikaan.

- Mies varsinkin on sellainen, että kerää kaikki flunssapöpöt. Jos yrittäjä sairastuu pitkäksi aikaa, siinä näyttävät tulot nopeasti nollaa. Meillä on myös lasten takia oltava tarkkana. En ajattele niin, että joku ikäryhmä olisi taudilta suojassa.

Perheessä on Saarisen mukaan luettu Hesaria kuin Raamattua, ja Ylen uutisia on seurattu tarkkaan. Jos uutiset taudin etenemisestä ahdistavatkin, arkirutiinit pitävät huolen siitä, ettei tunteeseen voi jäädä vellomaan.

- Vaikka maailma ympärillä kuinka myllertää, niin meidän perheessä pitää tietyt asiat tehdä joka ikinen päivä: hevoset on vietävä ulos, koirat lenkitettävä.

Saarinen sukii hiuksiaan ja miettii, että kampaaja-aikakin olisi juuri nyt, mutta sekin jää.

- Minulla on tällainen lyhyt hiusmalli. Minkä näköiseksi tässä mahtaa tulla? Mies on kuulemma aina toivonut pitkähiuksista naista, niin että ehkä hän sitten saa sellaisen karanteenin myötä, Saarinen nauraa.

Huumorilla selviää aina

Kunnossapitoasentaja Rasmus Roito Sunilan sellutehtaalta Kotkasta sanoo, että huumorilla suomalaiset ovat selvinneet aina, ja selviävät tästäkin.

- Kyllä minua on naurattanut tämä vessapaperin hamstraaminen! Jos joku on ajan symboli, niin vessapaperirulla. Meillä tämä aiheutti sellaisen tilanteen, että kun hamstraaminen alkoi, oltiin avopuoliso Pauliina Mustosen kanssa Tokmannissa käymässä. Siellä oli vessapaperi tarjouksessa, ja tarjollakin oli vielä. Parempi osapuoli kysyi, että pitäisikö meidänkin ottaa? Minun oli pakko sanoa, että ei varmasti oteta: joku tuttu vielä näkee! Sitten mekin leimaudumme hamstraajiksi. Mieluummin ollaan ilman ja pyyhitään vaikka sammaleeseen, hän nauraa.

Roiton mukaan asennoitumisella on muutenkin nyt paljon käyttöä. Hän ei pelkää, että omaa rintaa alkaisi puristaa.

- Enemmän pelkään sitä, jos levittäisi sitä vanhempiin työkavereihin. He ovat enemmän vaarassa. Ajattelen, että kunhan ei itse aiheuttaisi muille vahinkoa, hän miettii.

Muutenkin aika on sellainen, että se vaatii raskaitakin ratkaisuja.

- Avopuolisolla on kaksi lasta, jotka ovat nyt isällään toisella paikkakunnalla kotiopetuksessa. Näin minimoimme riskit, joita syntyisi siitä, että lapset matkustaisivat edes takaisin. Kun jokainen käy töissä, verkosto on riskialtis. Näin olemme sopineet, hän kertoo.

Roito miettii, että nuoret sukupolvet tuntuvat olevan hyvin hereillä asian kanssa. He seuraavat, mitä maailmalla tapahtuu, ja osaavat huolestuakin.   

- Sen sijaan samat huru-ukot menevät torikahvilaan istumaan, vaikka pitäisi pysyä kotona. Ja riskiryhmä juttelee, että tulee, jos on tullakseen. Omat vanhemmat ovat hyvä esimerkki: Ollaan käyty kirjastossa ja menty normaalisti. Että ei se meihin. Niitä on pitänyt toppuutella, että koittakaa nyt pysyä aloillanne. Kai niille pitää laittaa pallo nilkkaan ja kahlita kotiin, jos se auttaisi, hän hymähtää.

 

Tehkää sitä kauneinta

Roito kertoo, että hänelle itselleen vapaa-ajan keskittäminen kotiin ei ole aiheuttanut ongelmia, kun sitä ei ole ongelmaksi ottanut.

- Pihahommia olen tupsinut ja laittanut moottoripyörää kesäkuntoon. Iltaisin olen laittanut puita uuniin ja ollut vaan. Kyllä ajan saa kulumaan, hän sanoo.

Parisuhteiden ongelmista neljän seinän sisällä on korona-aikana puhuttu paljon, mutta Roito on ajatellut sekin asian.

- Minä antaisin sellaisen vinkin, että harrastakaa sitä kaikkein kauneinta, ja ottakaa siitä ilo irti. Kun ollaan poikkeustilassa neljän seinän sisällä, niin syntyvyyshän siitä lähtee nousuun, niin se on historiassa mennyt, hän hymyilee.

Roito sanoo, että tällaisissa oloissa korostuu myös taito antaa toiselle tilaa, vaikka oltaisiinkin paljon yhdessä. Välillä pitää tehdä omiakin juttuja, että sitten on taas kiva tehdä yhdessä.

- Minä pääsen kyllä talliin aina pakoon. Se on osoittautunut hyväksi konstiksi. Jos tilat eivät anna myöten ottaa etäisyyttä, voi keksiä vaikka yhteisen harrastuksen: tehdä korttitemppuja tai maalata öljyväreillä, mutta jotain, ettei pura toiseen omaa ahdistustaan. Pitää luovia sieltä jostain välistä positiivinen asia, hän miettii.

Mieli askartelee jo tulevassa kesässä. Moottoripyöräilevää Roitoa huolestuttaa, jos Suomi on silloinkin niin suljettu, että kivat leirintäpaikat pysyvät kiinni ja kahviloihin ei pääse sisälle. Uudenmaan suljettu raja on hänen kotoaan vain muutaman kymmenen kilometrin päässä Ruotsinpyhtäällä.

- Pitäisi heti lähteä ylöspäin ja kiertää. Tosin Uudellamaalla ei ole tullut käytyä ennenkään kuin Ikeassa ja konserteissa Hartwall-areenalla, hän miettii.

Kunhan rajoitukset hellittävät, hän aikoo ottaa vapaudesta ilon irti.

- Sitten voi taas käydä ostamassa vessapaperiakin ilman, että leimautuu hulluksi. Voi suoraselkäisesti ja olan yli vilkuilematta ottaa vaikka säästöpakkauksen!

Teksti Mari Schildt
Kuva Mikko Vähäniitty