Isovanhemmat, jotka voivat pitää aktiivista yhteyttä lapsenlapsiinsa, ovat onnellisempia. Väestöliiton tutkimus ei kerro, johtuuko se siitä, että onnellisemmat isovanhemmat pitävät enemmän yhteyttä lastenlapsiinsa, vai siitä, että yhteydenpito tekee onnelliseksi.

Varkautelainen Mika Tiitinen sanoo, että on itsekin miettinyt, mitä se isovanhempien ja lastenlasten suhteelle tekee, kun yhdessä ei voida olla samaan tapaan kuin aiemmin. Tiitisen nelilapsisessa perheessä vanhemmatkaan eivät ole voineet pandemian aikana turvata isovanhempien apuun lastenhoidossa. Jaksaa on pitänyt, puolin ja toisin.

– Anoppi ja appiukko ovat 80 vuoden kummallakin puolella. He odottavat selvästi, että päästäisiin taas lasten kanssa paistamaan makkaraa metsänreunaan. Itseään varten he eivät makkaratulia sinne tee. Uskoisin, että se on semmoinen asia, jota me kaikki odotamme, hän sanoo.

Perheellä on ollut tapana matkustaa 150 kilometrin päähän mummon ja vaarin luo koko viikonlopuksi. Ja kun on päästy makkaranpaistoon, vaarille varataan kunnon kokolihamakkaraa, ja kaikille maistuu juustomakkara. Turun sinappia päälle, tietysti. Illan on huipentanut yhteinen korttipeli.

Koko perheen makkaranpaistoa ja kortinpeluuta odotellessa Tiitinen on käynyt päiväseltään auttamassa appivanhempia remontin suunnittelussa, maskin ja etäisyyksien kera.

– Kyllä he lumityöt ja polttopuunsa itse hoitavat, ovat hyväkuntoisia. Enemmän se on se henkinen tuki. On hyvä käydä tukena ja turvana pohtimassa maailman menoa ja kuulostelemassa. Tuollaisilla iäkkäillä ihmisillä, heillähän ei milloinkaan mitään ongelmia ole, mutta joskus aina miettii, että onkohan kaikki kunnossa. On hyvä käydä katsomassa, miten menee.

Hän sanoo, että omiin tulevaisuuden haaveisiinsa hänellä kuuluu muun muassa juuri aloitettujen opintojen läpivienti. Neljän vuoden opintojen jälkeen tavoitteena on valmistua ammattikorkeakoulusta energiatekniikan insinööriksi.

– Olen miettinyt tätä ehkä kymmenkunta vuotta. Ikää tulee vuosi vuodelta enemmän, ja tuntuu, että kun näinkin pitkään olen jahkaillut, niin senkin takia tämä piti tehdä, Tiitinen hymyilee.

Työpaikkaansa operaattorina Varkauden Storan Enson voimalaitoksella hän ei ole vaihtamassa, mutta oma tarve osaamisen kehittämiseen ajaa eteenpäin. Se on haave, jonka toteuttamisen hän on juuri aloittanut.

Lavan sivuista nousee savua, ämyreistä kuuluu matalan jyrinän läpi hälytyssireenin ääntä. Kun partasuut astelevat lavalle, fanien meri lavan edessä innostuu. Tiukka komppi ja kitarasoundit siivilöityvät sinisen ja violetin valon läpi. Väkijoukossa tunnelma ja kädet nousevat kohti kattoa. Siltä se varmaan näyttää, sitten joskus.

– Kotiteollisuuden klubikeikasta, vastaa Kirkniemen Sappilla prosessinhoitajana työskentelevä Jere Tammi, kun kysytään mistä hän haaveilee.

– Ennen elävää musiikkia on pitänyt itsestään selvänä. Kun tämä tilanne on pitkittynyt, niin harmittaahan se. Sitä kaipaa, mikä ei ole mahdollista. Sinänsä kuuntelen musiikkia laidasta laitaan ja kävisin kyllä keikoilla katsomassa bändejä.

Keikkakokemukseen kuuluu oleellisesti hyvät kaverit. Ollaan yhdessä, vietetään iltaa ja ollaan yhtä koko keikkayleisön kanssa. Tammelle tärkeää on fiilis, kokonaisvaltainen elämys.

Sitä kaipaa, mikä ei ole mahdollista.

– Moni bändi on tehnyt musiikkia ja pitänyt live stream-keikkoja. Musiikkia kyllä on voinut kuunnella, mutta se ei ole ihan sama asia, hän miettii.   

Tammi kertoo, että myös hänen vakiojuttunsa, ysärimusiikkiteemainen Radio Novan Retroristeily, on nyt peruttu peräti kolmeen kertaan.        

–  Kyllä se harmittaa, vaikka eihän se mitään hengenvakavaa ole. Mutta toivon, että se ensi syksynä toteutuisi. Ne ovat olleet kivoja reissuja!

Vanhat itsestäänselvyydet, niitä Tammi huomaa nyt kaipaavansa. Kuten matkailua ja vaikka punttisalilla käymistä. Mutta hyvin haaveiltu on puoliksi tehty, tai jotenkin niin.

–  Onneksi näinä aikoina voi esimerkiksi ulkoilla ja retkeillä Suomen kauniissa luonnossa. Kyllä minä jaksan uskoa, että tästä vielä mennään risteilyllekin, keikoille ja matkoille. Jotenkin sitä ajattelee, että siihen kohta palataan. Niin minä sen haluan ajatella.

Raumalla Jenni Aalto vaahdottaa hiuksiinsa kookoksentuoksuista shampoota. Hän laittaa silmänsä kiinni, ja antaa lämpimän vesihöyryn kuljettaa ihanaa tuoksua. Hetken väläyksen verran hän on jälleen Thaimaassa, ja aurinkorasva tuoksuu kookokselta. On lämmintä ja aurinkoista, ja sinistä vettä ja taivasta riittää silmänkantamattomiin.

– Thaimaahan olisin matkustanut tänä talvena, jos olisin voinut, hän sanoo.

Nyt Thaimaa on Aallolle haave, joka toteutuu sitten joskus. Sinänsä on hassua, että matkustamaan ei pääse. Aikaisemmin unelmien matkaliput olivat netissä vain pienen klikkauksen päässä. Hihnalle laukku ja viimeinen kuppi naamaan, kuten Haloo Helsingin biisissä.

– Thaimaassa on parasta kaikki. Se on lomailua! Ei tarvitse miettiä mitään muuta, kuin mihin menisi seuraavaksi syömään. Ympäristö on aivan erilainen, eikä mitenkään verrattavissa kotiympyröihin, hän huokaa.

Arki tarkoittaa prosessihenkilön töitä Rauman UPM:n paperikone nelosella. Työn vastapainoksi kelpaisi vaikka kotimaankin matkailu.

– Että pääsisi ylipäätään minne vain ilman, että pitää murehtia, saako matkalta jonkun taudin, hän miettii.

Moni kaipaa matkailua, koska sen tiedetään valtaosalla ihmisistä laskevan stressiä ja veren kortisolitasoja. Seurauksena on rauhallisuuden ja tyytyväisyyden tunne. Mielentilan voi asiantuntijoiden mukaan saavuttaa jo parinkin päivän irtiotolla arjesta erilaisessa maisemassa.

Haaveilu ei ole pelkästään pilvilinnojen rakentamista, vaan myös aivotreeniä. Amerikkalaisen Georgian yliopiston tutkimushankkeessa huomattiin, että koehenkilöt, jotka kertoivat haaveilevansa päivän mittaan eniten, saivat myös parhaat tulokset älykkyyttä ja luovuutta mittaavissa testeissä. Samalla huomattiin, että tylsistymistä aiheuttava tehtävä sai aikaan ajatusten harhailua ja haaveilua. Haaveilu teki koehenkilöistä luovempia ja parempia ongelmanratkaisijoita ja uusien ideoiden keksijöitä. Sopiva määrä tylsyyttä siis itse asiassa piristää ajattelua.

Kemiläinen Tiina Ravander on huomannut, että hän itse asiassa viihtyy erinomaisesti nykyisenkaltaisessa ajassa. Hän nauttii kotona olemisesta, eikä kyläilyistä tarvitse vetää stressiä.

–  Voi tehdä omia asioita, hän sanoo.

Hänelle omat asiat ovat esimerkiksi leipomista, käsitöiden tekoa ja lukemista. Juuri eilen hän ratkaisi kahden tummuneen banaanin kohtalon loihtimalla niistä mokkapaloja muistuttavia banaani-maapähkinävoileivoksia. Hyvin trendikkäitä herkkuja! Kotona leipomuksista nauttivat aviomies ja vielä kotona asuva kuopus. Pyydettäessä hän on tehnyt kakkuja ja kakun koristeita sukulaisille ja tutuille, mutta nyt kun juhlia ei järjestetä, niin Ravanderilla on ollut senkin puolesta aikaa omille leipomuksille. Silloin tällöin hän vie herkkuja myös työpaikalle. Hän työskentelee operaattorina Stora Enson Veitsiluodon tehtaalla.

– Pojat tykkää, hän hymyilee.

Käsityönä hänellä on kutimissa meneillään marimekkokukkasukat tyttärelle.

– Ainahan minulla on joku kirja kädessä, jos ei ole neule tai leipomus. Ne on näitä minun kotijuttujani, joilla pääsee irti normiarjesta. Nythän kuunnellaan paljon äänikirjoja, mutta minä en tykkää, kun joku lukee minulle. Se pitää saada itse lukea ja kuvitella omassa mielessä, hän kertoo.

Jos Ravander jostain tässä ajassa haaveilee, niin kirjastoon olisi taas mukava päästä. Kemin kirjasto toimii kaupungin kulttuurikeskuksessa, jonka yhteydessä on sen seitsemää erilaista kulttuurilaitosta.

– Olen aina käynyt siellä. Se on tuttu paikka, ja tietää, mistä löytää mieluisia kirjoja. Mutta siellä on aika paljon ihmisiä.

Ongelmat on kuitenkin tehty ratkaistaviksi. Ravander sanoo, että nyt hän hankkii kirjoja kolmelta kirpputorilta, joista tietää kirjoja löytyvän. Siellä ei ole minkäänlaista tungosta, ja pikkurahalla löytyy runsaasti mieluista luettavaa.

Kemissä Ruotsin rajan sulkeminen vapaa-ajan liikenteeltä on muuttanut monen arkea. Ravanderin kotoa rajalle on vartin matka. Hän kertoo, että Ruotsissa on mukava käydä Ikeassa ja joissain kaupoissa, mutta ilmankin hän tulee mainiosti toimeen

Hanget hohtavat pikkupakkasessa, kun alkukeväinen aurinko yrittelee pilven lomasta. On erityinen päivä, sillä Kimmo Väliviita ajaa kohti Imatran rokotuskeskusta yhdessä vaimonsa kanssa. Vaimo saa kohta ensimmäisen koronarokotteen, mutta Väliviita itse jää vielä ilman. Oma vuoro ei ole vielä.

Tästä se kuitenkin lähtee: hidas palautuminen kohti normaalioloja. Rokote tarkoittaa, että tulevaisuus on kukonaskeleen lähempänä. Kyllä sitä on odotettukin! Kaikenlaista voisi tulevaisuudelta toivoa ja haaveilla, mutta Väliviidalla yksi toive on ylitse muiden:

– Odotan mielenrauhaa. Se on hävöksissä niin itseltä kuin varmaan muiltakin. Sitä on levoton, eikä ole oikein oma itsensä, ja on varovaisempi kaikessa. Sellaista vapautuneisuutta odotan, hän juttelee.

Tulevaisuus on kukonaskeleen lähempänä.

Väliviita miettii, että eihän ole terveydellekään hyväksi, että jatkuvasti kokee pientä stressiä. Se nakertaa ihmistä, kun koko ajan joutuu olemaan vähän varuillaan: Tuliko tuo liian lähelle, tuliko itse pidettyä välimatkaa?

– Kun ei tarvitsisi olla joka paikassa niin varovainen. Eikä tarvitsisi olla niin huolissaan. Huolettomuus, sitä odotan. Olisi taas vapaampi olla, eikä koko ajan hiukan kiire pois toisten luota. Nyt sitä vähän pelkää ihmisten näkemistä ja kohtaamista, hän sanoo.

Väliviita työskentelee operaattorina Imatran Tetrapakilla.

– Me kun teemme maitopurkkeja, niin jos virus laittaisi tehtaan kiinni, niin maidot haettaisiin kohta kannulla kaupoista kuten ennen vanhaan, hän naurahtaa.

Vaan millaista se sitten on, kun olot normalisoituvat?

– En tiedä, oppiiko ihminen tästä oikeastaan mitään. Samanlaista varmaan tulee olemaan, kuin ennen koronaa, paitsi että käsihygienian arvostus kyllä on entistä parempaa, hän miettii.

Epäilemättä taas kohta nahistellaan pikkuasioista. Sitä odotellessa!∙

Lähteitä: Yle 2019, Science Daily 2017, Väestöliitto, Forbes 2018.

Teksti Mari Schildt
Kuvat Akseli Muraja (Tiitinen), Miisa Kaartinen (Tammi), Jussi Partanen (Aalto), Nina Susi (Ravander), Mikko Nikkinen (Väliviita)