Yksi selvä kulttuuriero Saksan ja Suomen välillä liittyy asenteisiin armeijaa kohtaan. Saksassa armeija on historiallisista syistä hyvin vaikea aihe.

Maailmanpoliittinen tilanne on kuitenkin nyt muuttunut. Yhtäkkiä Saksassakin halutaan satsata maan puolustus­voimiin ja aseteollisuuteen. Hallitus päätti juuri ennätyksellisistä investoinneista, kun vuosikymmenten ajan kehitys maassa oli kulkenut päinvastaiseen suuntaan: kaikkea maanpuolustukseen liittyvää infrastruktuuria oli purettu.

Asevelvollisuus lakkautettiin Saksassa vuonna 2011, ja sen ollessa voimassakin valtaosa nuorista valitsi siviilipalveluksen. Muistan nähneeni kerran Düsseldorfin juna-asemalla Saksan armeijan vetimiin pukeutuneen alokkaan, ja se hätkähdytti. Suomessa taas varusmiehiä näkyy jatkuvasti.

Saksassa on ollut toisen maailmansodan jälkeen enemmän entisten miehittäjävaltojen, Iso-Britannian, Yhdysvaltojen, Ranskan ja myös Neuvostoliiton, sotilastukikohtia kuin saksalaisia. Ne olivat kuin ulkomaalaisia pikkukaupunkeja keskellä Saksaa, tuhansine sotilaineen ja siviilityöntekijöineen. Nyt melkein kaikki niistä on lakkautettu.

Kotikaupungissani Krefeldissä sijaitsi brittisotilaiden kasarmialue, jota remontoidaan juuri hienostoasunnoiksi. Toiselle entiselle kasarmialueelle rakennetaan kaupungin vuokrataloja, kolmatta entistä kasarmia metsitetään.

Sodasta muistuttavat Krefeldissä myös monikerroksiset, rumat betonibunkkerit, jotka olivat taannoin väestönsuojia. Joitain niistä on räjäytetty kumoon, toisia saneerattu asunnoiksi. Yksi korkea bunkkeri on heti naapurissani, ja sitä käytetään vähävaraisille suunnatun ruoka-avun varastona.

Kaiken purkutyön keskellä Saksassa pitäisi nyt alkaa taas uudelleen rakentaa armeijaa ja tehdä puolustusvoimista positiivinen asia. Se on valtava käänne, ihan konkreettisesti.

Kylmän sodan aikaan vihollisraja kahden systeemin välillä kulki Saksan läpi, jakoi maan itään ja länteen. Uhka oli jatkuvasti läsnä. Nyt uhka on palannut, ja armeijankin pitää palata.