Ikuinen vappu

Kansijuttu

Alkoholi ja vei mennessään Petterin ja Markun. Toisin kuin monet, he palasivat kertomaan tarinansa.

SIITÄ on kuusi vuotta, kun nyt nelikymppinen Petteri lopulta antoi periksi. Lapsi oli vajaan yhdeksän kuukauden ikäinen. Petteri tuli kolmen päivän juopporeissulta ja vaimoni ehdotti, että mitäs jos tehtäisiin tästä kodista alkoholiton alue.

– Minä murenin, ihan täysin. Tajusin, mitä olen tehnyt, mihin olen menossa ja mitä menettämässä. Sain hommattua kyydin illan AA-palaveriin. Vitutti ja itketti ja kaikkea teki. Tiesin, että nyt on pakko. Jos en tee muutosta elämääni, se menee, Petteri kertoo.

Takana oli jo pitkä putki rilluvuosien ja yksi avioero.

Petterin kokeilut olivat alkaneet 13-vuotiaana varastelemalla vanhempien pullonjämiä. 15–16-vuotiaana juotavat hankittiin jo
kyliltä. Aika nopeasti juominen muuttui jokaviikonloppuiseksi. Ammattikoulun aikaan myös keskiviikkona piti ottaa.

Armeijan jälkeen Petteri pääsi paperitehtaalle töihin, mutta sama meno jatkui. Rahaakin oli enemmän käytössä.

– Siihen aikaan työyhteisö oli aika pitkälti alkoholia ihannoiva, ainakin meilläpäin. Sillä oli tapana palkita kovat työsuoritukset.
Se oli työläismeininkiä: ikuinen vappu takapenkillä jatkuu. Suurella osalla oli sellainen outo käsitys, hän muistelee.

 

MARKKU, 67, sanoo, että näkee joskus vanhojen ryyppykavereidensa nimiä, kun käy hautausmaalla.

- Jos olisin silloin ehtinyt päiväni päättää, kun olin syvimmällä, niin olisin kyllä katunut sitä jälkeenpäin. On niin hienoa elää raittiina, hän muotoilee.

Markku on työläisperheestä. Isä oli käyttänyt viinaa sodankäyneiden miesten tapaan, kun vapaa koitti. Raha ei olisi edes riittänyt aktiivisempaan ryypiskelyyn.

Markku aloitti juomarinuransa teini-iässä. Hän ajautui harrastusporukkaan, jossa muut olivat niin sanottuja herrojen lapsia. Toisilla oli paremmat vaatteet ja varakkaammat kodit.

– Peittelin omia lähtökohtiani sillä, että olin meluisan hauska. Oli helpompi näytellä, kun otti alkoholia, Markku sanoo.

 

PETTERI tiesi hyvin, että työpaikalla ei saisi juoda.

– Ajatusmallini oli kuitenkin sellainen, että kukaan ei huomaa, jos olen siellä vähän päissäni. Minulle kun ei voi sattua mitään, hän pohtii. Jollain tapaa alkoholinkäyttö tehtaalla myös hyväksyttiin ja ongelmatapauksia suojeltiin. Petteri muistaa sellaisenkin
päivän, kun pomo sanoi, että voitko mennä alakertaan hommiin, kun haiset viinalle ja on vieraita tulossa.

Työvuoronsa Petteri ajatteli niin, että aamuvuorojen jälkeen pystyi ottamaan, ennen iltavuoroa ja sen jälkeen ehti käymään
baarissa, ja ennen vapaapäivää pystyi ottamaan jo täydet. Hän kertoo olleensa, niin kuin alkoholistien joskus sanotaan olevan,
hullu työmies.

– He yrittävät paikata sitä, jos joskus ovat pois töistä juomisen takia. Oli niitä poissaoloja minullakin, mutta en nähnyt niissä
mitään väärää. Saatoin soittaa aamuyöstä pomolle, että en pääse tulemaan töihin. Aluksi valehtelin ja hain sairaslomaa. Myöhemmin en enää valehdellut, Petteri kertoo.

Markku muistelee, että 1960–70-luvuilla alkoholia käytettiin töissä yleisesti. Paperitehtaan iltavuorossa saattoi olla sammuneita,
ja humalaisena työntekoakin suvaittiin. Markku toteaa, että kyllä tehtaalla nähtiin hänenkin olevan humalassa, mutta monet eivät olleet näkevinään.
– Ajattelin, että niin se pitää ollakin, koska kyllähän työmies sitten tekee, kun se tekee. Kun yöllä soitettiin apuun kunnossapitoon,
niin vaikka oma kunto olisi ollut huono, niin menin. Olin ylpeä, kun tiesin, mihin suuntaan ruuvia pitää vääntää, että kattila pysyy päällä, Markku kertoo.

Esimies piti kyllä puhutteluita. Sanoi, että olet hyvä kaveri, mutta juot liikaa. Markku lopetti kuuntelun sanoihin hyvä kaveri.
Petteri kertoo, että hänen ajattelutapansa ei ollut pelkästään perinteistä miehistä kaikkivoipaisuutta, vaan enemmän.

– Minulla on ollut harhainen käsitys itsestäni ihan alusta asti. Olen luullut, että pystyn tekemään mitä vaan, kunhan vaan teen paljon töitä ja hoidan asiani suurin piirtein; mitään minulle ei tule sattumaan, Petteri myöntää.

Markku oli välillä kaksi vuotta raittiina.

– Olin sairaalassa, kun munuaiset menivät tukkoon. Ei tullut pissiä ulos, eikä kaikki mahtunut päähänkään. Pelästyin sitä niin, että vähän yli kaksi vuotta olin ottamatta. Mutta kun kertausharjoituksissa kenraali kohotti upseerikerholla maljan isänmaalle, niin enhän minä voinut isänmaanpetturi olla. Putki aukesi taas, hän kertoo.

Markku kertoo, että pitkän ryyppyputken aikana nukkuminen ja syöminenkin jää.

– Elimistö menee sellaiseen tilaan, että missään ei ole mitään mieltä. On kamala olo ja pelkoja. En hakenut sairaslomia,
vaikka aika turtanahan siinä on. Kädet vapisivat, mutta sain sitä hillittyä, hän kertoo.

 

SEINÄ tuli Petterille vastaan ensimmäisen kerran vuonna 2004, kun avioliitto ajautui karille.

– Ajattelin, että rehellisesti haen apua ja olin työpaikallakin avoin niistä asioista. Kun työpaikalla alkoi varhaisen välittämisen
malli, minä olin meidän työyhteisössä eräänlainen koekaniini siinäkin hommassa, Petteri sanoo.

Työpaikalta tuli täysi tuki ja kannustus. Petteri oli sairauslomalla ja kävi hoitojaksoja. Hän huomasi, että työkyky oli mennyt huonoon kuntoon. Hän ei enää pystynyt keskittymään.

– Tiesin, että nyt jos minä jatkan juomista, niin työnteko loppuu: joko saan kenkää tai en muuten vain pysty, hän kertoo.
Tieto ei vielä auttanut muutokseen, eikä tilanne pitkän päälle ainakaan parantunut. Petteri oli pitkään sitä mieltä, ettei ole
sekakäyttäjä, mutta sellaiseksikin häntä olisi voinut kutsua.

Pari kertaa hän poltteli pilveä ja kävi töissä Diapamin voimalla.

– Kyllähän minä sitä väärin käytin. Nappasin pari töihin lähtiessä, ettei ravista niin paljon hän sanoo.

Vuonna 2009 Petteri hakeutui nimettömien alkoholistien AA-ryhmään.

– Se oli niin järisyttävä kokemus, että sen jälkeen olin kahdeksan kuukautta raittiina. Kävin ryhmissä ja ajattelin että perhana,
tämähän on tässä. Työt rupesivat sujumaan. Kaikki sujui paremmin. Mutta en kuitenkaan vielä uskonut, hän huokaa.

Petteri aloitti uudessa parisuhteessa. Hän ei halunnut paljastaa uudelle naisystävälle, ettei pystynyt ottamaan alkoholia.

– Halusin kokeilla, että näinköhän pystyn juomaan vähän punaviiniä. En pystynyt. Siitä lähti pikkuhiljaa aivan sama kuvio.
Töissä olin joko humalassa tai hain sairaslomaa, Petteri kertoo.

 

KATKOLLA Markku kävi monta kertaa, mutta juominen alkoi aina uudelleen. Hän kertoo, että kuvitteli kymmenet vuodet pystyvänsä jonain päivänä kohtuukäyttöön. Vasta AA-ryhmässä hän ymmärsi, että sellainen ajatus piti murskaamalla murskata.

– AA tuntui ensin aivan pohjakosketukselta. Sehän oli vain uskovaisia puliukkoja varten. Onneksi menin, koska oli jo itsetuhoisia
ajatuksia. Siellä tapahtui totaalinen suunnanmuutos.

Markku oivalsi jotain tärkeää. Kyse ei ole siitä, ettei hän saa ottaa alkoholia, vaan siitä, ettei hänen tarvitse ottaa sitä tänään.

– Ensimmäinen askel on sen myöntäminen, että olen voimaton alkoholin edessä, että en pärjää viinalle. Sen jos vilpittömästi
tekee, silloin rupeaa toisten apu kelpaamaan. Minun nähdäkseni se on ainoa keino, jolla irti pääsee, hän sanoo.

Petterikin yritti takaisin AA-ryhmiin.

– Olin muutaman kuukauden. Sitten ajattelin, että yritän omin voimin ja rupean urheilemaan. Puoli vuotta meni niin, että muutin ruokavaliota ja kävin joka päivä lenkillä. Ajattelin, että perhana, tämä onkin hyvä. Pystyin olemaan juomatta, mutta päässä ei tapahtunut yhtään mitään. Koko ajan jyskytti takaraivossa, että milloin pääsen taas juomaan, hän muistaa.

Sitten alkoi vuoden 2011 kesäloma.

– Heräsin tyttären sängystä pää veressä. Olin kaatunut kännissä pihalle kivikkoon, hän kertoo.

Petteri aloitti Minnesota-mallin mukaisen Myllyhoidon. Asiat päässä alkoivatkin avautua. Sitten hän aloitti jälleen uuden
parisuhteen, vastoin Myllyhoidon neuvoa.

 

Mitä teen elämässä, kun alkoholi on liittynyt ihan kaikkeen: iloon ja suruun.

 

 

 

 

 

– Taisin sillä kertaa kestää kolme kuukautta selvin päin. 

Elämällä oli kuitenkin muita suunnitelmia. Pariskunta alkoi odottaa lasta. Petterillä oli kaksi lasta menneestä avioliitostaan,
mutta hän ei koskaan ollut pystynyt olemaan isä lapsilleen.

– Iski pelko ja paniikki. Minua raastoivat aivan hirveät tuskat, kun näin sen pienen lapsen ja avovaimoni siinä. Viimeiset puoli
vuotta joinkin urakalla, hän sanoo.

Petterillä oli itsetuhoisia ajatuksia, mutta itsensä sijaan hän tuhosi ja rikkoi tavaroitaan. Hän kiusasi raskaana olevaa
avovaimoaan, ajoi humalassa autoa, ärsytti ihmisiä.

Eräänä aamuna Petterin ystävä soitti ovikelloa. Hänen silmänsä olivat muurautuneet umpeen. Petteri kysyi, mitä kaverille
oli tapahtunut. ”Sinä löit”, ystävä sanoi.

– Kylillä tappelin. Kahdelta parhaalta kaveriltakin löin naamat mustaksi. Enkä koskaan ollut tappelijatyyppi, Petteri sanoo.

 

KUUSI vuotta sitten Petteri luovutti, ja hakeutui takaisin AA-ryhmään.

– Kun ihminen huomaa, että on alkoholisti, niin sitä säikähtää: ei saakeli, olenko minä oikeasti alkoholisti? Tulee mieleen, että en enää ikinä pysty ottamaan viinaa. Mitä minä teen elämässä, kun alkoholi on liittynyt aivan kaikkeen: iloon ja suruun, sanoo Petteri.

Totta tai ei, hän on kuullut, että niiden ihmisten, jotka ovat jo sairaalassa letkuissa ja henkihieverissä, on helpompi lähteä toipumisprosessiin. Silloin ei ole enää mitään. Mutta Petteri oli töissä, hänellä oli talo, perhe ja kaikki.

– Olin mukamas vielä ihan pelimies. Mietin, että onko tämä nyt ihan oikeasti niin, että minun on luovutettava tässä pelissä?
Samalla se tauti mätti koko ajan ajatusta päähän, että ei sinun tarvitse vielä lopettaa, Petteri kertoo.

Hän miettii, että niin se on: ensin on hätäännyttävä, jotta tie päätöksen tekemiselle avautuu. Vaikeuksia pitää tulla sen verran, että päässä tuntuu.

 

ENSIN toipuu fysiikka. Markku kertoo, että jo se, että sai nukuttua, muutti hermostoa. Pelot hävisivät. Petteri kuvailee, että raitistuttua asiat alkoivat kuulostamaan erilaisilta ja ihmiset alkoivat näyttää erilaisilta. Kokemus on niin erikoinen, ettei hän löydä siihen tarpeeksi kuvailevia sanoja.

– Fyysisestä krapulasta selviää, mutta henkisestä ja moraalisesta ei tahdo ihan heti selvitäkään. Mutta kun selviää, alkaa elämä maittamaan, Markku sanoo.

Petteri kertoo, että keskustelut AA-ryhmissä muuttivat omia arvoja.

– Olihan minullakin mukamas se perhe arvona, kun olin kuullut, että se on hieno arvo. Mutta en minä arvostanut sitä. Sitä ymmärsi, että on elänyt täysin harhoissa. Se on kuin märkä rätti päin pläsiä, mutta kun asioita käy läpi, jossain vaiheessa ne saavat oikeat mittasuhteet.

Petteri kysyi 12-vuotiaalta pojaltaan, mitä hän oli mieltä siitä, että iskä oli lopettanut juomisen.

– Hän sanoi, että nyt ei tarvitse enää pelätä. Enhän minä ollut mikään paha ihminen! Mutta silti hyvää hyvyyttäni, kun lapset olivat meillä, herättelin heidät sängystä puhumaan siitä, kuinka iskä rakastaa teitä. En minä osannut ajatella, että he pelkäisivät minua, Petteri sanoo.

Hän sanoi, että on nyt kuuden vuoden ajan yrittänyt tutustua itseensä.

– Tuli tunteita. Rupesin epäilemään parisuhdettakin. Yhdessä me siitä puhumalla selvisimme. Apuakin haettiin. On aika raju juttu, kun tunne-elämä herää henkiin, kun enää ei ole mitään laimennuslääkkeitä käytettävissä. Onhan se, kun 36-vuotiaana alkaa aikuistumaan 15-vuotiaan tasolta, hän sanoo.

 

NYT Petteri sanoo, että työelämäkin tuntuu aika hienolta. Vaativaa se on, ja joskus tuntuu, ettei mikään riitä. Mutta enää hän ei rupea kimpoilemaan, minkään harmituksen takia.

Markku sanoo, että jälkeenpäin ajatellen on helppo nähdä, että työyhteisön pitäisi puuttua tiukasti päihderiippuvuuteen.

– Se, joka katsoo läpi sormien työkaverin juopottelua, vain mahdollistaa, että toinen vajoaa yhä syvemmälle. Se joka käräyttää, voi saada kuonoonsa tai vähintään vittumaisen kaverin maineen, mutta se saattaa pelastaa sen toisen hengen, hän sanoo.

Hengen, ja ehkä myös työpaikan.         

– Kun meiltä vähennettiin väkeä, aina tuppasi olemaan niin, että samalla päästiin näistä ongelmakavereista eroon. Ne lähtivät aina ensimmäisten joukossa, hän sanoo.

Markku sanoo, että on paljon niitä, jotka ajattelevat voivansa ottaa kohtuudella, kun ovat pystyneet olemaan niin pitkään kokonaan ilman.

– Mutta yhtään sellaista en ole tavannut. Kun kohtuukäytön kyvyn menettää, niin sitä ei ikinä takaisin saa, hän sanoo.

Petteri sanoo, että päihderiippuvuus on helppo, mutta vaikea sairaus. Jos jatkaa juomista, se on tappava sairaus, mutta hyvä puoli on se, että siitä pystyy toipumaan, vaikkei koskaan parane.

Petterin ja Markun nimet on muutettu.

AA:n auttava puhelin päivystää joka päivä kello 9-21 numerossa 09-750 200.

Teksti Mari Schildt
Kuva Mikko Vähäniitty

Lisää artikkeleita:

Vapaa-aika
Kansijuttu
Kuorimo
Laadusta tinkimättä
Takaisin etusivulle Lue lisää ajankohtaisia uutisia