Jos asiat olisivat menneet toisin, 24-vuotias ”Lifu” olisi ehkä edelleen paperiteollisuuden tehtaassa töissä. Viimeiset viisi vuotta se on ollut hänen arkeaan, kuten oli hänen mummillaan aikanaan, ja isällään edelleen on. Hän miettii, että voisi hyvin ajatella, että kesätöiden merkeissä palaisi tehtaaseen, kenties.

Vaikka vähän jännittää, nyt kuitenkin vapauden tuulet pöllyttävät koko sisikuntaa niin, ettei Lifländer voi kuin hymyillä. Tältä siis tuntuu, kun on matkalla toteuttamaan unelmaansa. Heinäkuussa hän käveli pois tehtaasta ja on aloittamassa urheilujournalismin opintoja Helsingissä. Hänestä tulee urheiluselostaja, jos kaikki käy hyvin.

Kun jäljet takanapäin ovat vielä tuoreet, on hyvä järjestää ajatuksensa, oppimansa, ja tehdä tiliä. Lifländer miettii, että hänellä voisi olla muutama ajatus siihen, miten tehdastyötä voisi kehittää, jotta se istuisi paremmin nykyisten parikymppisten elämään ja ajatusmaailmaan. Ainakaan ei riitä se, että osataan käyttää koneita. Pitää osata toimia myös ihmisten kanssa. 

– Kun minä olin pieni, ei ollut älypuhelimia, eikä sosiaalisia paineita. Silloin elettiin siinä tilassa, jossa milloinkin oltiin. Vain sillä oli merkitystä, mitä näki ja tunsi siinä ilmatilassa, jossa liikkui. Silloin mentiin valot eteenpäin, hän sanoo.

Sellaista maailmaa ei nuoriksi aikuisiksi kasvaneilla enää ole. Sosiaalisen median aikana informaatiota tulee koko ajan ja joka suunnasta. 

– Tulee mielipiteitä, haastamista, on osattava perustella, eikä ole mahdollista vain istua hiljaa, koska sitten ihmetellään, kun se ei tunnu olevan mukana. Tämä kaikki liittyy someen ja kiihtyneeseen vauhtiin, jonka elektroniikan, tieteen ja taiteen eteenpäin meneminen on tuonut. Ovatko työnantajat mukana tässä kehityksessä? Osaavatko he ottaa tällaisia asioita huomioon, hän kysyy.
Lifländerin ikäisille nuorille työ ei ole jotain erillistä, joka erotetaan vapaa-ajasta.

– Työn pitäisi olla osa arkea ja juhlaa, eikä niin, että se on erillinen paha, surkea asia, jota on pakko tehdä, Lifländer sanoo.

Nuorille työ ei ole jotain erillistä, joka erotetaan vapaa-ajasta.

Tähän kohtaan kannattaisi työnantajien pysähtyä: Mitä työ sitten nuorille on? Lifländer hahmottaa elämää kokonaisuutena, jonka eri osaset läikkyvät toistensa päälle. Työidentiteetti ei irtoa nahasta ja mene lokerikkoon, kun työvuoro on tehty.
Hänestä tuntuu siltä, että vaikka eletään 2020-lukua, työelämässä pyristellään edelleen 1990-luvun ongelmien kanssa. 

– Me emme kehittäneet keinoja jaksamiseen, viihtyvyyteen, työn jalostamiseen, arjen ja työn yhdistämiseen, vaan jätimme ne 1990-luvun tasolle, hän napauttaa.

Lifländer kuvailee, että tehtaassa olo on kuin sillä urheilijalla, joka näkee muiden juoksevan jo kaukana. Ymmärretään, että työelämän kehittäminen menee tuolla, mutta kuitenkin niin kaukana, että ei niitä kannata edes yrittää kiinni.

– Nykyajan lapset ja nuoret ovat esimerkiksi tottuneet siihen, että tunteet ovat ok.  Kuitenkin työelämässä ollaan vähän niin, ettei sitä hyväksytä. Nuoret tarvitsevat työympäristön, jossa voi kokea olonsa turvalliseksi, jossa ihmistä arvostetaan, jossa kuulutaan porukkaan ja jossa heitä kuunnellaan, Lifländer sanoo.

Jos nyt kirpaisi, niin toivottavasti hyvällä tavalla. Lifländer kysyy kuin Mahatma Gandhi aikanaan: Voisitko olla se muutos, jonka haluat maailmassa nähdä?

On muutama asia, joihin Lifländerin sormi osuu ja kiertää kipeästi. Ensimmäinen niistä on työaika. Hän on kokenut sekä kolmivuorotyön että 12-tunnin vuorotyön.

– Kun 12 tunnin vuorojärjestelmää ei käytetä, sitä on perusteltu muun muassa 12-tuntisen liian pienellä tuottavuudella. Tosiasiassa se peruste ei ole tästä maailmasta eikä ajasta. Se ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa. Tänä aikana pitäisi ymmärtää, että ketään ei hyödytä mennä ihmisen tutkittua fysiologiaa vastaan ja teettää työtä siten, että työntekijä voi huonosti, hän sanoo.

Hän myöntää, että tehtaassa voi hyvin olla työtä, joka kannattaa organisoida muulla tavoin kuin 12:n tunnin vuoroihin. Tässä kohdin tuleekin hänen pointtinsa: 
– Tarvitaan yksilöllisempää lähestymistapaa eikä sellaista, että kaikki nyt vain tekevät näin.

Lifländer sanoo, että jos todellista halua olisi, työ voitaisiin organisoida vaikka kone kerrallaan siten kuin ihmiset sen parhaaksi kokevat. Itse hän näki 12 tunnissa myös monta työnantajaa lämmittävää asiaa: vuorovaihtojen aikainen sählääminen väheni, ja poissaolojen tuuraamiset voitiin tehdä omalla porukalla, koska osa ihmisistä oli aina vapailla.

Työilmapiiri on toinen Lifländerille tärkeä seikka. Kenelläkään ei hänen mukaansa ole varaa huonoon johtamiseen.

– On iso asia, miten työpaikalla kohdellaan ihmisiä, ja miten siellä jaksetaan, yhdessä ja yksin, hän sanoo. 

Toisin kuin usein kuvitellaan, nuorillakin on jaksamis­ongelmia. Hän itse sai kokea, mitä tarkoittaa, kun koronan aikaan rankalle työlle ei saanut mitään vastapainoa, vuorotyö vei unet, ja elämän täytti työ sekä fyysinen ja psyykkinen stressi.

– Tiedetään, mitä tarvitaan psyykkiseen palautumiseen: vaihtelua, elämyksiä, jakamista, onnistumisia ja valmiiksi saamista, fyysistä rasitusta ja ystävällistä kohtelua. Fyysiseen palautumiseen tarvitaan lepoa, kevyttä liikuntaa ja hoivaa, hän luettelee.

Koronan aikaan hän koki, että vaikka työkavereilta ja ystäviltä sai ystävällistä kohtelua ja asioita pystyi heidän kanssaan jakamaan, juuri mikään muu kohta ei toteutunut.

– Lauantai-illan televisio-ohjelma ei oikein riitä nuorelle elämykseksi, hän hymähtää.

Nyt kun yhteiskuntaa avataan koronan jälkeen, työpaikoilla voitaisiin taas miettiä, miten virikkeellisyydestä pidettäisiin huoli – ja myös terveellisyydestä.

– Kun jaksaminen on kortilla, sitä voisi auttaa hedelmäkorilla taukotiloissa. Kun ei millään jaksa, kahvi ei saa liikkeelle, on sokerit alhaalla ja eväät syöty, silloin terveellinen välipala, omena tai banaani auttaisi parhaiten, Lifländer sanoo. 

Lifländerin oma päätös lähteä kohti unelmaansa kypsyi koronan aikana. 

– Viime vuosi tehtaassa oli elämäni rankin. Olen hyvin sosiaalinen ja ulospäin suuntautunut ihminen, ja tykkään mennä ja tehdä. Koronan takia se oli mahdotonta, hän sanoo.

Rankan työn vastapainoksi ei päässyt tapamaan kavereita ravintolaan, ei päässyt sisäliikuntapaikkoihin, ei edes elokuviin. Vuorokausirytmiä taaksepäin rullaava kolmivuorotyö uhkasi vakavasti unirytmiä ja terveyttä.

– Elämästä jäi jäljelle vain työ. Jossain välissä huomasin, että alkoholi ja sipsit, helpot energialähteet, hiipivät kuvioon. Hain yhä elämään virikkeitä, mutta virikkeet muuttuivat toksisemmiksi eli myrkyllisemmiksi. Itselläni oli tosi paha olla, hän sanoo. 

Hän vietti lopulta paljon aikaa mummonsa kanssa.

– Me molemmat tarvitsimme hoivaa. Se toi psykologisesti itselle hyvää mieltä. Se toimi, hän hymyilee.

Vaikuttamismahdollisuus on Lifländerin mukaan yksi tärkeimmistä asioista nuorille. On tärkeää kokea olevansa mukana ja voivansa vaikuttaa, mitä se sitten eri töissä tarkoittaakin.

– Vaikutusmahdollisuudet tehdastyössä, onko niitä todella? Työtä tehdään tilausten mukaan. Ehkä siihen voi vaikuttaa, miten päivään asennoidutaan. Siihen taas vaikuttaa se, onko levännyt olo, mikä on fiilis, hän miettii. 

Ehkä lopulta kyse on siitä, kokeeko tulevansa kuulluksi.

– Että oltaisiin vähän perillä ihmisten asioista, eikä vain niin, että kerran vuodessa lääkäri kyselee pintapuolisia. Pitäisi päästä selville, onko jotain kytemässä esimerkiksi henkilökohtaisessa elämässä. Kaikki sellaiset eivät työnantajalle kuulukaan, mutta että oltaisiin aidosti kiinnostuneita ihmisistä, Lifländer sanoo.

Vaikuttamismahdollisuuteen liittyy myös ammattiyhdistystoiminta. Lifländer epäilee, että vanhemmat sukupolvet eivät edes aavista, kuinka tärkeää se voi olla nuorille. Kun ei ole vielä omaa perhettä, ammattiosaston järjestämät pikkujoulut, teemapäivät ja reissut ovat keskeisiä asioita, kun nuori yrittää kiinnittyä yhteisöön.

– Ne ovat huikeita! On tärkeää, että käytetään se pieni summa rahaa ja investoidaan siihen, että lähdetään vaikka jääkiekko- tai jalkapallomatsiin tai elokuviin. Ollaan pois työpaikalta, mutta ollaan yhdessä, Lifländer sanoo.

Nuorille keskeisiä teemoja ylipäätään tällä hetkellä, ehkä ilmastonmuutoksen lisäksi, ovat ymmärtäminen ja hyväksyminen. Ne liittyvät yksilölliseen kohteluun, joka on nuorille keskeinen arvo. Nuoret ovat oivaltaneet ehkä vanhempia sukupolvia paremmin, miten ollaan yksilöitä, mutta yhdessä. Pyritään siihen, että jokainen saisi rauhassa olla sellainen, kuin on.

– Voi käydä niin, että oletan jotain ihmisen arvoista, sukupuolesta tai muusta. Mikäli hän kertoo, että asia onkin toisin, se on aivan fine! Pahoittelen vain väärinymmärrystä.

Hän miettii, että asiat ovat harvoin joko tai. Työyhteisössäkin on kovin lyhyt tie ajatella, että jos et halua tehdä meidän tavallamme, niin älä tee sitten ollenkaan. Sen sijaan voitaisiin istua alas ja miettiä yhdessä, miten saataisiin homma toimimaan. 

– Ei tarvitse hyväksyä toisten mielipiteitä tai tekoja, mutta pitää ymmärtää. Jos osaat perustella kantasi, niin ymmärrän näkemyksesi, vaikka en olisi samaa mieltä, hän sanoo.

Vielä viimeiset muuttolaatikot, nimi alle vuokra- ja sähkösopimukseen. Liflander katsoo, että fillarikin tulee muuttokuormaan, jotta sillä voi kierrellä uusia kotikulmia Vantaalla. Sitten on valmista. Katse on käännetty kohti uutta uraa. Lifländer juttelee, että sai kannustavaa palautetta juonnettuaan Kotka Open Air –festivaalin kesäkuussa. 

– Ylen toimittaja kiitteli, että on tosi mukava juontajan ääni ja selkeä ulosanti. Tuli tosi toiveikas olo, hän hymyilee.
Vuodet tehtaassa tulevat aina olemaan hänen mukanaan, koska silloin hän kasvoi pojasta mieheksi. Nyt vain vauhtia ja hyppy kohti tuntematonta. Olkoon onni myötä.