Kello on kymmenen yli seitsemän keskiviikko­ aamuna. Sisu, 7, ja Nooa, 6, Immonen loikoilevat olohuoneen sohvalla ja katsovat televisiota.

– Annoin pojille poikkeuksellisesti luvan katsoa Youtubea, kun heitä jännitti valokuvaajan tulo, sanoo poikien äiti Miia Immonen.

Tokaluokkalaisen Sisun koulu alkaa kahdeksalta ja Nooan eskari yhdeksältä. Miia on menossa puoli kahdeksi iltavuoroon. Perheen isä Olli Immonen on lähtenyt töihin jo kuudelta. Hän on palomiehenä Torniossa, jonne on matkaa reilut sata kilometriä. Ollin työvuoro päättyy seuraavana aamuna kahdeksalta.

Kaikki tämä on merkitty Miian punakantiseen kalenteriin, joka on perheen ajankäytön ydin. Sieltä näkee, kuka on missäkin mihinkin aikaan. Kalenterissa lukee myös, että tästä iltapäivästä ja illasta selvitään mummon ja papan avulla.

Kalenteria täyttäessä on mietittävä, mitä pitää elämässään tärkeänä. Miialle tärkeää on, että lapset pärjäävät koulussa, pääsevät liikkumaan ja että heillä on aikaa myös leikkiä. Oma työssä jaksaminen ja urheilu ovat myös tärkeitä. Sunnuntait Miia pitää aina vapaana harjoittelusta. Ne on varattu perheelle ja kaikkeen sellaiseen, mitä viikon aikana ei ehdi tehdä. 

Olli toteaa, että vuorotyöläisellä löytyy aikaa omiin menoihin, kun lapset ovat koulussa. Muina aikoina etusijalla ovat lasten menot, perheen kanssa oleminen ja Miian harjoittelu.

Immoset asuvat omakotitalossa Oulunsalossa, noin kymmenen kilometrin päässä Oulun keskustasta. Lasten koulu ja eskari ovat vajaan kilometrin päässä kotoa. Miia työskentelee turvallisuusvalvojana Stora Enson tehtaalla, joka on lähellä Oulun keskustaa Nuottasaaressa.

Sisulla on kahdet jääkiekkoharjoitukset ja yksi salibandyharjoitus viikossa. Nooa käy kiekkokoulussa ja salibandyssä kummassakin kerran viikossa.

Miialla on kolmivuorotyö. Hän käy harjoituksissa viidesti viikossa pari tuntia kerrallaan. Olli vastaa sivutyönään sisäliikuntapuisto SuperParkin turvallisuudesta ja tekee myös pikku korjauksia. Hän on kilpaillut kansainvälisissä palomieskisoissa voimanostossa, mutta ei harjoittele aivan tosissaan.

 Perheen arki rakentuu tämän pyörityksen ympärille.

– Moni ihmettelee meidän ajankäyttöämme, mutta kyllä se sujuu, kun suunnittelee. Aina löytyy rako kaikelle tärkeälle. Jostain pitää tietysti tinkiä, mutta on meillä yhteistäkin aikaa. Perheenä tykkäämme ulkoilla ja touhuta yhdessä, sanoo Miia.

Olli myöntää, että hänestä kalenteri saattaa näyttää toivottomalta kuukausi eteenpäin. Aina on kuitenkin selvitty. Olli kiittää omia ja Miian työkavereita joustavuudesta työvuorojen vaihdossa sekä mummoja ja pappoja avusta. 

Miia toteaa, että pojat ovat rikkaita, kun heillä riittää mummoja ja pappoja. Miian vanhemmat erosivat jo kauan sitten ja molemmilla on uudet kumppanit. Ollin äiti asuu Leppävirralla, mutta hänkin käy auttelemassa.

Miia ja Olli tapasivat vuonna 2007. Ensi kohtaaminen tapahtui Facebookissa kirjoittelemalla.

– Sitten mentiin treffeille ja siitä lähtien sitä on oltu niillä treffeillä. Käytiin syömässä ja istumassa iltaa. Ei minulla ollut mitään ennakkoajatuksia, en osannut ajatella, että siitä mitään syntyy. Ensi vuonna on kuitenkin 10-vuotishääpäivä, Miia kertoo.

Olli tuli Leppävirralta Ouluun alun perin kesätöihin palomieheksi ja sille tielle jäi. Myöhemmin hän sai vakipaikan Torniosta ja on jämähtänyt sinne, kuten Miia asian ilmaisee.

Kuten on jo käynyt selväksi, urheilu on yksi vahva pariskuntaa yhdistävä tekijä. Ollilla on palomieskisoista maailmanmestaruuksiakin. Miia on urheillut lapsesta asti. Hän ui kilpaa ja pelasi pesäpalloa. Pesäpallo vei voiton 7. luokan aikana, ja sitä Miia pelasi lopulta pitkään Suomenmestaruustasolla.

Vuonna 2011 Miia rupesi harrastamaan crossfitiä, jossa harjoitellaan monipuolisesti eri ominaisuuksia, kuten nopeutta voimaa ja liikkuvuutta. Painonnosto on siinä yhtenä harjoitusmuotona. Vähitellen painonnosto alkoi tuntua omalta lajilta.

Miia pääsi Oulun Pyrintöön Unto Jokitalon valmennettavaksi ja on keskittynyt viime lokakuusta lähtien pelkästään painonnostoon. 39-vuotias Miia voitti jo viime vuonna 35 vuotta täyttäneiden naisten Suomen mestaruuden alle 64-kiloisten sarjassa. Tänä vuonna hän uusi mestaruutensa ja kaiken kukkuraksi voitti kesäkuussa Euroopan mestaruuden.

Oulun Pyrinnön salilla on rauhallista. Miia ja hänen harjoituskaverinsa Pia kävelevät vuorotellen tangon ääreen ja nostavat painoja vuorotellen eri tekniikoilla. Cheek räppää taustalla, ja välillä valmentaja Unto Jokitalo antaa ohjeita hiljaisella äänellä. Naiset kannustavat toisiaan hillitysti.

Miia pyrkii käymään harjoituksissa päivällä ennen iltavuoroon menoa, mutta joskus on mentävä yövuoron jälkeenkin. Silti harjoituksiin meno ei koskaan harmita.

– Olen tosi motivoitunut, ei minua ikinä tarvitse pakottaa urheilemaan. Nautin niin paljon treenaamisesta, että se on osa elämää, Miia sanoo.

Painonnostossa Miiaa kiehtoo, ettei siinä ole koskaan valmis.

– Aina voi parantaa. Et ole koskaan nostanut kaikkia kiloja, vaan aina voi kehittää itseään, hän sanoo.

Miialla on paljon kokemusta nimenomaan tavoitteellisesta urheilusta ja kilpailemisesta eri lajeissa. Ne antavat hänelle paljon, ja hän on itsekin miettinyt, osaako edes harrastaa urheilua muuten vain. Miia pitää paineen alla urheilusta.

Painonnostossakin jännitys on osa kilpailua. Vaikka olisi kuinka hyvä nostaja, kilpailuissa pitää hallita hermoja ja olla itsevarma. Toki myös harjoituksissa suuret painot jännittävät.

– Se on jollain lailla epämukavaa, mutta on mahtava tunne, kun hallitsee jännityksen ja pystyy kääntämään sen voimavaraksi, Miia sanoo.

Kesäkuun EM-kisoissa hermojen hallintaa todella tarvittiin. Kilpailuissa nostetaan kahdella tekniikalla, tempauksella ja työnnöllä, joiden tulokset lasketaan yhteen. Kummassakin saa tehdä kolme yritystä, ja onnistuneen noston jälkeen voi lisätä painoja. Avauslajissa tempauksessa Miian kaksi ensimmäistä yritystä epäonnistuivat. Kolmannella oli pakko saada tanko ylös tai hän olisi jäänyt kokonaan ilman tulosta.

– Ei siinä passannut kuin pitää pää kylmänä ja alkaa nostaa. Ajattelin, että nostan sen ylös keinolla millä hyvänsä.

Unto Jokitalo toteaa, että sellaisessa tilanteessa nostaja on todella yksin. Siinä ei kukaan voi auttaa. Hän oli kuitenkin luottavainen. Harjoituksissa Miia oli nostanut samaa painoa niin monta kertaa onnistuneesti.

68 kilon painot nousivat. Työnnössä tulos oli 82 kiloa, ja Euroopan mestaruus tuli yhteistuloksella 150 kiloa.

Unto luonnehtii Miiaa tavoitteelliseksi urheilijaksi, joka noudattaa tarkasti harjoitusohjelmaa.

Olli arvioi menestyksen syyksi yksinkertaisesti, että Miia on lahjakas, ja on urheillut lapsesta asti. Lisäksi hän tekee aina tosissaan loppuun asti sen, minkä aloittaa. Miia ei mene helpoimman kautta, vaan harjoittelee täysillä ja ohjeiden mukaan. Sillä tavalla kehittyy. 

– Hän on hyvä esimerkki minulle itsellekin, ja toivon että myös lapsille tarttuu sellaista periksi antamattomuutta. Enkä tarkoita pelkkää urheilua, vaan esimerkiksi koulua. Toivon, että lapset huomaavat, että kun tarpeeksi harjoittelee, niin sitten onnistuu, Olli sanoo.

Vaikka oma urheilu on Miialle tärkeää, menevät lasten harrastukset etusijalle. Jos niitä ei muuten saada järjestymään, Miia jättää omat harjoituksensa väliin. Lapset ovat todella innostuneita omista lajeistaan, ja Miia toivoo, että urheilusta tulisi heille pysyvästi osa jokapäiväistä elämää.

– Se on hyvä asia elämäntapana, ei heidän tarvitse kilpailla. Vaikka kyllä pojillakin on kovat tavoitteet, Miia sanoo.

Olli toteaa, että ainakin Sisu on perinyt äitinsä kilpailuhengen. Koulussa opettaja saa yrittää vähän hillitäkin sitä, kun poika haluaa olla ensimmäisenä joka paikassa, oltaisiinpa sitten vaikka ruokailuun menossa.

Turvallisuusvalvojan tehtävänsä lisäksi Miia kuuluu tehdaspalokuntaan. Työ on vastuullista ja monipuolista.

– Olen keskuksessa vastaamassa ja päätämme, pitääkö hälyttää apua vai ei. Sitten olen antamassa ohjeita ja ohjaamassa ambulanssia tai palokuntaa. Teemme valvonta- ja pelastustyötä, päivystystä. Tarkastamme suojatiloja ja kaikenlaisia varusteita, Miia kertoo.

Aamuvuorot ovat kiireisiä, ja töissä on kolme henkilöä. Aika menee enimmäkseen kulunvalvonnassa. Yöllä ja viikonloppuisin kaikesta pitää selvitä omin neuvoin. Kun tulee vikoja ja hälytyksiä, täytyy lähteä selvittämään, mistä on kysymys. Voi tulla myös öljyntorjuntatehtäviä. Siinä ohessa valvotaan, ettei tehdasalueelle tule ulkopuolisia.

– Yöllä ei ole mitään päivystysjärjestelmää, olet ihan yksin. Tuotantoon liittyvissä asioissa voi tietysti kysyä tuotannon väeltä, sanoo Miia.

Työ on fyysistä ja yövuorot raskaita. Miia arvelee, että urheilu auttaa toipumiseen. Hän myös huolehtii mahdollisimman hyvin, että unta tulee riittästi – koko perheelle.

– Sillä on merkitys kaikkeen. Sen huomaa heti, jos on nukkunut liian vähän, hän sanoo.

Olipa Miia sitten kotona, harjoituksissa tai töissä, hänen toimintaansa leimaa kiireettömyys. Hän näyttää tekevän yhtä asiaa kerrallaan, kunnes siirtyy seuraavaan – aivan rauhassa. Eikö hänellä ole koskaan kiire?

Olli toteaa, että oikeastaan ei.

– Miia ei jätä mitään viime tippaan, toisin kuin minä. Hän suunnittelee asiat etukäteen ja lähtee aina ajoissa. Esimerkiksi jos Miia tietää, että on tiukka päivä tulossa, hän tekee seuraavan päivän ruuat valmiiksi illalla, kun lapset nukkuvat, Olli sanoo.

Miia itse väittää että joskus hänelläkin on kiire.

– Mutta yritän olla positiivisin mielin ja aikatauluttaa. Tykkään olla ajoissa joka paikassa.

Teksti ja kuvat: Reima Kangas