Kun omat pojat muuttivat kotoa, Heli Mustamaa tunsi olonsa jotenkin tyhjäksi. Syli oli tyhjä, mutta talo vasta olikin: noin 300 neliötä oma­koti­taloa Haminan keskustassa suorastaan huusi hiljaisuutta. Elämä etenee kummallisesti ikään kuin väärään suuntaan. Lapset ovat pieniä juuri silloin, kun kaikkea tuntuu olevan liian vähän: aikaa, rahaa, tilaa, jaksamista.

– Juuri, kun olisi tarjota lapsille parempaa puitetta, he ovatkin aikuisia, Heli huokaa.

Tuttavani sanoi, että jos et sinä, niin kuka sitten.

Hänen tuttavansa ehdotti, että jospa hän ryhtyisi tukiperhetoimintaan. Tukiperheistä on kaikkialla Suomessa jatkuva pula.

– Ajattelin, että enhän minä sellaiseksi voi alkaa. Minulla oli sellainen käsitys, että pitäisi olla joku täydellinen vanhempi, mutta omienkin lasteni kanssa oli ollut ongelmia. Tuttavani vain sanoi, että jos et sinä, niin kuka sitten? Menin kurssille ja huomasin, että ei tässä taida kukaan olla aivan täydellinen. Ja mitä ei osaa, matkan varrella oppii lisää, hän sanoo.

Tukiperhetoiminta alkoi Suomessa 1970-luvulla. Ajatuksena oli, että tavallisessa perheessä vietetty aika tekisi hyvää lapsille, joiden arki oli tavalla tai toisella haasteellista. Nykyisin ajatellaan, että tavallinen perhe voi olla muutakin kuin perinteinen ydinperhe: yksinasuva aikuinen, lapseton pariskunta, varamummola, yksinhuoltaja-, maahanmuuttaja- tai sateenkaariperhe. Pääasia on, että on resursseja ja halua tarjota huolenpitoa, välittämistä sekä turvaa lapsille ja nuorille.

Ensin tuli kolme tyttöä kerralla

Heli hymyilee, että oli aina toivonut tyttölasta. Omaa ei tul­lut, mutta 13 vuotta sitten hänen eteisessään tapitti kolme pellavapäistä lainalasta, sisarusparvi.

– Kolme adhd-tyttöä kerralla! Minä en kyllä huomannut koskaan, että heillä jotain keskittymishäiriötä olisi ollut, vaan pidin sitä ihan normaalina, kun omassakin suvussa on sellaista ollut. Tosin koira oli aina viikonlopun jälkeen aivan loppu, kun tyttökolmikko lähti. Se ei meinannut jaksaa edes ulos pissalle, Heli nauraa.

Toki sattui ja tapahtui. Ensimmäisellä kerralla pienin poltti kätensä kiukaassa, toisella kerralla toiseksi vanhin otti kissan syliin, mutta kissa oli eri mieltä. Kolmannella kerralla vanhin juoksi teatterireissulla vessaan niin, että kaatui polvet ruvelle.

– Mietin, jos äiti enää lapsiaan minulle antaakaan, kun aina tulee jotain! Mutta vieläkin he tässä ovat. Vanhin heistä on jo 22-vuotias, ja käy vieläkin. Nehän ovat kuin omia, Heli hymyilee.

Kolme ja puoli vuotta sitten Helin elämä mullistui, kun hän otti ja rakastui.

Naisten valtaamaan taloon tuli isännäksi lämpö-, vesi-, ilmastointi-, sähkö-, kylmä-, automaatio- ja tietoliikenneasentaja Jukka Parkkinen.

– Ensimmäiseltä koulutukseltani olen kirvesmies, Jukka täydentää.

Hän ei haasteita pelännyt. Jukka sanoo, että väkertämistä riittää kolmikerroksisessa talossa, jossa melkein kaikille lapsille on oma huone. Uusimmalle tulokkaalle, 10-vuotiaalle pojalle, on tehty oma, verhoin eristetty pesänsä. Jo pelkästään telkkareita on kuusi, eikä nuoriso tule toimeen ilman tietoliikennettä.

– Vissiin yksitoista lasta on ollut parhaimmillaan nyt tässä, kun on ollut yhdeksän tukilasta ja pari kaveria lisäksi. Ja Helin 10-vuotias lapsenlapsi Vilmakin on menossa mukana. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita on riittänyt, Jukka hymyilee.

Kuusi tukilasta joka toinen viikonloppu

Nykyisin talossa vilistää joka toinen viikonloppu kuusi tukilasta, joista 14-vuotias Pihla asuu sijoituslapsena perheessä toistaiseksi. Joskus poikkeuksellisesti tukiperhetoiminta voi edeltää sijaisvanhemmaksi ryhtymistä, jos se katsotaan oikeaksi ratkaisuksi lapsen tilanteeseen.

– Minulla oli äidin kanssa vaikeaa, ja Heli tuli siihen auttamaan. Yllättävän hyvin meillä menee. Onhan tämä kuin työleiri, mutta onneksi tulee korvauksia, Pihla hymyilee.

Jukka kertoo, että ylimääräisistä töistä on perheessä mahdollista ansaita pientä palkkaa. Ja kun on sen aika, yhteistä mukavaa tekemistä on esimerkiksi television katsominen.

– Helin kanssa katsomme Pieni talo preerialla -tv-sarjaa. Kun oltiin kipeänä, katsottiin Jukankin kanssa yksi sarja kokonaan, Pihla kertoo.

Yleinen malli on, että lapsi viettää tukiperheessä viikonlopun kuukaudesta ja osan lomistaan. Helin ja Jukan luo tukilapset tulevat joka toinen viikonloppu sekä lomilla. Tyypillinen tukiperheviikonloppu alkaa Pihlan mukaan sillä, että Heli tulee töistä ja kyselee ruuan perään. Tässä talossa kokinvirkaa hoitaa arkisin Jukka.

– Kun on syöty, ekana päivänä ei tehdä hirveästi mitään. Lauantaina saatetaan lähteä kanootilla jonnekin, suppailemaan tai uidaan, rullaluistellaan tai pyöräillään. Ihan kaikkea. Se on mukavaa. Olen tuntenut muut lapset niin pitkään, että he tuntuvat sisaruksilta, Pihla juttelee.

Jääkiekkoa katsotaan yhdessä. Katsomo on suuri ja äänekäs.

– Ja vaarallinen! Kaikki muut ovat sohvalla, mutta Heli on yksin nojatuolissa. Sekin meinaa kaatua, kun Helin käsittely on liian rajua, Pihla nauraa.

– Minun pitäisi katsoa yksin, kun huiskin niin paljon. Ettei kukaan saisi osumaa, Heli myöntää.

Entä mitä perheessä tehdään, kun tukilapset ovat omissa kodeissaan?

– Silloin voidaan kutsua vaikka omia kavereita, Heli sanoo.

– Ja vedetään karaokea, Jukka komppaa.

Kuntien rahoittamaa toimintaa

Tukihenkilö- ja -perhetoiminta on kuntien rahoittamaa toimintaa. Kunnat voivat pyörittää toimintaa itse, tai ostaa sitä järjestöiltä, yhdistyksiltä tai yrityksiltä. Tukiperheille maksetaan palkkio ja kulukorvausta, ja heillä on tukenaan sosiaalityön ammattilaisia. Joillain paikkakunnilla tukiperheille järjestetään myös yhteistä vapaa-ajan toimintaa.

Lainsäädännössä ei ole määräyksiä rahallisen tuen määrästä, ja summat vaihtelevat alueittain, jopa kunnittain. Tällä hetkellä tukiperheille maksetaan yleisesti yli tai alle 50 euron palkkio lapselta per vuorokausi. Esimerkiksi Porissa yhdestä tukiperheviikonlopusta maksetaan palkkiota ja korvausta yhteensä 160 euroa lapselta. Erityishoitotilanteessa palkkio on usein noin kolmanneksen suurempi.

– Aluksi luulin, että kaupunki kustantaa vain ruokarahan. Mutta ei, kyllä tästä palkkaakin maksetaan. Mutta minä tekisin tätä, vaikka olisin miljonääri, on tämä sen verran mukavaa, Heli miettii.

Korvauksetkin ovat tällä hetkellä perheelle erittäin tarpeen, sillä Jukka odottaa eläkepäätöstä epäonnistuneen jalkaleikkauksen jäljiltä.

Heli sanoo, että tukivanhempana on ollut helppo olla, koska lapset ovat olleet niin hyvin kasvatettuja. Hän korostaa, että heidän tukilapsillaan on aivan upeat vanhemmat, jotka tekevät parhaansa.

– Olen huomannut, että herkästi tuomitaan huonoksi vanhemmaksi, jos lapsella on tukivanhemmat. Mutta kaikilla vain ei ole isovanhempia, ei välttämättä isää tavoitettavissa tai hengissä. En olisi itsekään omien lasteni kanssa pärjännyt, jos isovanhemmat ja tutut eivät olisi heitä koskaan hoitaneet, Heli sanoo.

Tukihenkilöllä voi olla monenlaisia rooleja: hän voi auttaa ihmissuhteissa, opastaa arjessa tai auttaa lasta löytämään omia vahvuuksiaan. Tukihenkilö voi esimerkiksi kuunnella huolet ja murheet, kannustaa harrastuksiin, tukea koulunkäyntiä, olla leffaseurana, toimia ”isosiskona tai -veljenä”, viedä luontoretkelle tai jääkiekko-otteluun tai muuta vastaavaa. Tukihenkilö voi toimia myös itsenäistyvän nuoren tukena asumisen harjoittelussa, koulutuspolulla ja työllistymisessä.

Parasta on auttaminen

Jukka hymyilee, että parasta tukiperhetoiminnassa on auttaminen.

– Pystyy antamaan toiselle opastusta, kannustusta ja ystävyyttä, hän sanoo.

Tänään Helin, Jukan ja Pihlan kodissa vietetään siivouspäivää. Heli tuumii, että taitaa olla vielä työrytmi päällä, kun seitsemältä viimeistään on noustu ylös.

– Tuo on sellainen sähköjänis: ei se pysähdy, Jukka hymyilee.

– Kyllähän minä tässä yhtenä päivänä riippumatossa makoilin, Heli puolustaa.

– Puoli tuntia, Jukka kuittaa.

Heli on kesälomalla työstään Kotkamillsiltä. Hän kertoo, että tuli vanhana työntekijänä Summan tehtaalta. Palkkalaskelmassa lukee huoltoasentaja.

– Eli tärähtänyt mittaaja, hän hihittää.

– Eikun värähtelymittaaja, Jukka oikaisee.

Heli sanoo, että tukiperheenä olemisen hieno puoli on se, että elämä on usein aivan älyttömän hauskaa.

– Eilenkin lähdimme Pihlan kanssa mattoja pesemään, ja se oli kivaa! Tai käymme kaupassa, törppöillään ja unohdellaan.

– Jukka ei aina ole niin innoissaan meidän keksinnöistämme. Ostettiin riippumattoteline, joka heitti Jukan maahan, Pihla virnistää.

Tukilasten murrosiän kuohut ovat talossa tukevasti läsnä. Heli ja Jukka suhtautuvat asiaan rauhallisesti.

– Mitä vähemmän rakkautta ansaitsee, sitä enemmän sitä tarvitsee. Se on luonnollinen polku, että pitää irrottautua vanhemmista. Olisi huolestuttavaa, jos ei yhtään olisi teinikapinaa. Se on luottamuksen osoitus, kun lapsi uskaltaa uhmata, Heli miettii.

Oikea kiintymys kantaa

Heli korostaa, että oikea kiintymys kantaa tukilasten kanssa. Kiintymys voi jonkun mielestä tuntua myös pelottavalta, koska kolikon toinen puoli on menetys.

– Ei minulla olisi koiraa tai kissaakaan, jos pelkäisin kiintymistä. Tiedän, että niistäkin pitää joskus luopua, mutta elämä on luopumista, siihen on hyvä opetella. En enää pelkää sydänsuruja, koska olen jo käynyt läpi menettämisiä, kovemman kautta.

Epätäydellisyys voikin olla voimavara, niin Heli sen on ajatellut. Hänellä itsellään ei ollut täydellistä lapsuutta, vaan paremminkin rikkonainen. Hänen äitinsä työskenteli merimiehenä laivalla, ja Heli asui jo 12-vuotiaana yksin. Edes oma vanhemmuus ei ollut sileää tietä. Heli miettii, että kenties siksi hänellä riittää ymmärtämystä monenlaisille lapsille.

– Kun osaisi sanoa heistä jokaiselle, että olet ihan täydellinen, vikoinesikin, ja että riität sellaisena, kuin olet, hän miettii

ja jatkaa:

– Suhtaudun kunnioituksella jokaiseen ihmiseen. Se pisin läksy on kuitenkin ollut, että oppii kunnioittamaan myös itseä. Teoriassa se on helppoa, mutta ei käytännössä. Kaikille muille oli helppo antaa anteeksi, mutta jossain vaiheessa oivalsin, että omalle itsellekin pitää osata olla kunnioittava ja anteeksiantava. Ensin piti kyllä elää aika vanhaksi.∙

Lähteitä: THL, Johanna Moilanen: Tutkimus lastensuojelun tukihenkilötoiminnan muutoksista. Relationaalinen näkökulma. Jyväskylän yliopisto, 2015.

Teksti: Mari Schildt, Kuvat: Jukka Koskinen