Viisitoista yli neljä aamulla Mika Pystynen herää herätyskellon käskevään ääneen kotonaan Lappeenrannan Ylämaalla, ja jo vartin päästä hän astelee autolle lähteäkseen töihin. Hirsitalon vieressä järvi liplattaa, ja kirkkaassa kesäaamussa näkee vastarannalle saakka. Linnutkin kuuluvat touhuavan aamutoimiaan.

– Onhan sitä tässä matkalla tuota elämää nelijalkaisten kanssa. Talvella on hirven häntä osunut sivupeiliin, mutta lähti kuitenkin eri suuntaan. En tiedä, mitä se hirvi siinä ajatteli, mutta ilmeisesti sitä, että menet nyt Mika vain turvallisesti töihin, Pystynen juttelee.

Kun oli nimet siihen paperiin laitettu, se tuntui ihan katastrofilta.

Kesällä matkalla näkyy pienempiä eläimiä. Jäniksillä on parhaillaan poikaset. Tien vieressä on lampi, ja siellä pesii tänäkin kesänä joutsenpari.

– Tänä vuonna niille ilmestyi kolme munaa. Kun ne kuoriutuivat, olimme tulossa Eevan kanssa kotia kohti, ja ajeltiin mäkeä alas. Hiljensin vauhtia ja sanoin, että katsopas mitä näkyy emon päällä. Pikkuset poikaset olivat juuri kuoriutuneet ja nököttivät siellä emon päällä, Pystynen kertoo.

Kymmentä yli viiden Pystynen on perillä UPM:n Kaukaan tehtaalla. Hän pysäköi auton ja kävelee pukuhuoneeseen vaihtamaan työvaatteet päälle. Puoli kuudelta hän hörppää aamukahvit valvomossa työkavereiden kanssa.

– Työpäivä aloitetaan siinä kuuden nurkilla, ja minä menen varaston puolelle, kun olen nimikkeellä varaston jälkikäsittelijä. Tai siis olin. Nythän minä olen zupvall summer vorkeri, eli kesätyöntekijä, hän sanoo.

Ei sitä olisi uskonut, että se näin päättyy. Joskus aikanaan lähes viidenkymmenen vuoden työrupeamasta sai kukkapuskan ja kultakellon. Joulukuun viimeisellä viikolla Pystynen sai ilmoituksen irtisanomisesta. 16 työntekijää ja kolme työnjohtajaa saivat tietää, että työt loppuvat 3. kesäkuuta 2026.

– Kun oli nimet siihen paperiin laitettu, se tuntui ihan katastrofilta. Sen jälkeen meni semmoinen 10 minuuttia, kun yksi meidän johtajista kysyi minulta, että haluatko sinä Mika tulla kesätöihin, hän muistaa.

Meni kuukauden päivät uutta tilannetta nieleskellessä. Kun pääluottamusmies pyysi juttelemaan ja tunti keskusteltiin, Pystynen laittoi lopulta nimen kesätyösopimukseen. Tarkoitus olisi olla töissä syyskuun loppuun, ja elo-syyskuussa hän on neljä viikkoa kesälomalla. Sen jälkeen hän on joko loppuvuoden töissä tai työttömänä työnhakijana ansiosidonnaisella. Tai jotain muuta. Sitten alkavat eläkepäivät.

– Sitä kun aamulla hyppään siihen trukkiin ja päräytän sen käyntiin, niin nyt tuntuu hyvältä tehdä trukkikirjaukset ja tunnusluvut, että pääsen katsomaan tilauksia siitä, mihin viedään sellupaaleja. Se on aina rutiinia aamulla, mutta siitä eteenpäin se seitsemän ja puoli tuntia on semmoista, että työpäivä ei ole samanlainen oikeastaan kertaakaan. Oletettavasti tämä on viimeinen kesä, jolloin Ylämaalta ajan tehtaalle, ja on ne mukavat työkaverit ympärillä. Kyllähän se tuntuu erilaiselta, hän sanoo.

Äänekoskella Aaro Åkerlund polkaisee pyörän vauhtiin. Kotoa on vain parin kilometrin matka Metsä Fibren biotuotetehtaalle. Kulunut kesä on ollut hänelle ensimmäinen tässä tehtaassa. Sopimus on toistaiseksi voimassa oleva ja työnimike automaatioasentaja.

Tehdastyöstä hänellä on aiempaa kokemusta saman konsernin Suolahden vaneritehtaan kunnossapidossa sähköautomaatiopuolella. Vaneritehtaan tuotanto päättyy tämän vuoden aikana. Siksi talvella oli jännät paikat, kun hän kuuli oppisopimuskoulutuksesta biotuotetehtaalla. Soveltuvuustesteissä piti keskustella psykologin kanssa.

– Hän kyseli elämäntilanteesta, mielenkiinnon kohteista ja siitä, mikä motivoi. Vastasin, että tässä työssä kiinnostaa mielenkiintoinen työympäristö ja prosessi. Haluan oppia lisää selluprosessista. Ja muutenkin tämä tehdasympäristö on semmoinen viihdyttävä, hän juttelee.

Kiinnostuksen siemen oli laskettu otolliseen maaperään jo lapsena, sillä Åkerlundin isä on töissä Nouryonilla Äänekoskella. Äiti ja isovanhemmat ovat työskennelleet paperitehtaalla. Tehdassuvun vesa kasvoi aikuiseksi kuunnellen juttuja ja tarinoita tehtaan ihmisistä ja elämästä. Helmikuussa hän sai kuulla hyväksymisestä oppisopimuskoulutukseen. Töihin pääsi saman tien, vaikka prosessialan ammattitutkintoon johtava oppisopimuskoulutus alkaa vasta syksyllä.

– Kyllä se hyvältä silloin tuntui: Niin pitkään oli ollut haaveena, että kyllä siinä hetkessä oli intoa päällä, niin sanotusti. Vanhemmat olivat ihan innoissaan myös. Onnittelivat kovasti.

Pyörä jää telineeseen, kun Åkerlund lähtee vaihtamaan vaatteita. Työpäivä alkaa mekaanisessa kunnossapidossa.

– Siinä juodaan aamukahvit rauhassa, ja sitten meillä on aamupalaveri, missä katsotaan työjakoa, että mitä kukin lähtee tekemään. Siinä on massatehtaan porukka, eli tuotannon henkilöitä ja sitten meidän kunnossapidon esihenkilö ja kollegoita on myös mukana. Käydään läpi, että miten tämä prosessi on pyörinyt tässä ja katsotaan kaikki laadut ja semmoiset. Tarkistetaan, onko tullut uusia kunnossapitoilmoituksia, ja sitten lähdetään niitä ratkomaan ja korjaamaan, hän kertoo.

Pienen kaupungin suuressa tehtaassa sai pian huomata, että sama kyläyhteisö löytyi tehtaan sisältä, kuin sen ulkopuoleltakin. Töissä on jo lapsuudesta tuttuja kavereita sekä vanhempien ystäviä.

– Täällä on lämminhenkistä ja huumorintajuista porukkaa. Otetaan kuitenkin rennoilla asenteilla ja samaan aikaan tosissaan nämä hommat täällä. Kyllä täällä viihtyy hyvin, hän sanoo.

Tehtaalla Åkerlund sai jo alussa itsenäisiä tehtäviä.

– Kyllä siinä koettaa ensin itse miettiä, mutta sitten kun on oikeasti pienikin epävarmuus, niin kyllähän sitä aina työkaverille soittaa, että olisi tämmöinen tilanne, että varmasti saa sen homman oikein ja turvallisesti tehtyä, ettei satu mitään ylimääräisiä tilanneita, hän miettii.

Åkerlund kiittelee, että esihenkilöiltä ja työkavereilta saa selkeitä ohjeita.

– Se motivoi, kun huomaa, että osaakin jonkun asian, mitä ei aluksi osannut. Pitää sitä itseään vähän haastaa myös, hän kertoo.

Työ vaatii niin paljon keskittymistä, ettei ajatus tehtaan ulkopuolella kukkivasta kesästä ehdi vaivata. Kunhan työpäivä päättyy, Åkerlund lähtee vähän pidemmälle pyöräretkelle.

Matkalla takaisin Ylämaalle kotiin Pystynen pohtii tulevaa. Eläke helpottaa varmaankin elämää sikäli, että sitten hänellä on paremmin mahdollisuus auttaa vaimoaan Eevaa, jolla on monenlaista terveyshuolta. Välillä on tarvittu kotiapuakin Pystysen työpäivien ajaksi.

– Onhan se iso muutos silloin tammikuussa, kun se virallinen eläke kaikkien kuvioiden jälkeen alkaa. Mutta kyllä siihen tottuu. Työelämää tulee alussa varmaan vähän kaipaamaan, kun ollaan 24 tuntia rouvan kanssa nokikkain. Touhutaan tätä maailmaa eteenpäin rakkauden kanssa, mikä meillä on täällä sydämessä, hän pohtii.

Naimisissa he ovat olleet 39 vuotta.

– Tässäkin on semmoinen pikku tarina, että silloin aikanaan Nuijamaalla oli baari. Kun baarin ovi aukesi, minä ihmettelin, että mitähän tuo tyttö tuossa tuijottaa. Nyt 39 vuoden päästä ihmettelen, että hitto, siinä se tuijottaa vieläkin, Pystynen nauraa.

Touhutaan tätä maailmaa eteenpäin rakkauden kanssa.

Ehkä eläkkeellä on aikaa tehdä kaikkea sellaista, mitä on jo pitempään suunnitellut tekevänsä.

– Ulkohirsien maalaaminenhan on meidän yhteinen suunnitelma. Ehkä se tapahtuu ensi kevään ja kesän aikana, kun ei tarvitse enää aamulla eikä iltapäivälläkään lähteä mihinkään. Siinähän saattaa tapahtua vaikka mitä, Pystynen miettii.

Laituriakin pitäisi laittaa. Nyt pitää kahlata, että pääsee laiturille. Pystynen epäilee, että majavat ovat jälleen olleet asialla, kun järven pinta on kohonnut.

– Minä en ole varsinainen kalastelija, mutta kyllä minä silloin tällöin käyn järvellä virveliä heittelemässä, kun haluan irti sisäpiirikuvioista, vähän rentoutua ja ajatella muita asioita. Välillä vain soutelen ja kierrän niin sanotusti saaren ympäri. Jos saaren isäntä, vakituinen kesäasukas, sattuu olemaan paikalla, niin meillä menee yleensä tunti, puolitoista, kun siinä keskustellaan, mitä on tapahtunut ympärillä ja kumpi on huomannut mitäkin, Pystynen juttelee.

Unelmat ovat tehty toteutettaviksi, ja Åkerlund on toteuttanut omistaan jo useammankin, vaikka ikää on vasta 23 vuotta. On työpaikka, josta hän oli haaveillut. Viime vuonna hän osti pätkän rivitaloa Äänekoskelta.

– Se on 80-luvun talo, ja asunto oli alkuperäiskunnossa. Se tuli rempattua omiin käsiin mieleisen näköiseksi: lattiat vaihdoin, seiniä maalailin ja tein keittiöremontin. Kylppäriin on laitettu uutta: allaskaappeja, peiliä ja semmoista, hän kertoo.

Pihaa on sen verran, että nurmikonleikkuun makuun pääsee, ja pientä puutarhaakin saa hoivata.

– Tuli hommattua vähän mansikka-amppelia, kukkapuskaa, yrttejä ja semmoista, hän kertoo.

Kodinlaitto kannatti, sillä tänä kesänä siellä on viihtynyt myös sairaanhoitajaksi opiskeleva tyttöystävä, joka on oman alansa kesätöissä Äänekoskella.

Ensimmäinen on ollut myös kokomittainen kesäloma, saman konsernin sisällä siirtymisen ansiosta. Loma piti sisällään muun muassa matkan Riikaan. Tuoreessa muistissa on myös matka Puolan Krakovaan kavereiden kanssa.

– Reissaan paljon ja haluan nähdä maailmaa. Siinä käsitys maailmasta laajenee. Onhan se mielenkiintoista nähdä erilaisia kulttuureita, hän sanoo.

Ja kun haaveista puhutaan, niin niitä riittää Åkerlundilla toteutettavaksi. Kuten esimerkiksi se omakotitalo, mieluusti järven rannalla. Ja rannalle vene, jolla käydä tarvittaessa järvellä.

Teksti: Mari Schildt, kuvat: Mikko Vähäniitty ja Mikko Nikkinen