”Työssäni kartonkitehtaalla hoidan kaikkea sitä, mikä tulee ennen kartonkikonetta.  Joskus teen koneenhoitajankin hommia, mutta pääsääntöisesti hoidan massamiehen tonttia kartonkikoneen märässä päässä. Siihen kuuluu massan, kemikaalien ja lisäaineiden annostelu. Ensin massa, eli sellupaalit, pulpperoidaan. Sen jälkeen punttaan ne pulpperilinjoista jauhatuksen kautta kartonkikoneen säiliöihin. Siinä sellupuoli lyhyesti. Hioketta ja hylkymassaa menee kartongin runkokerrokseen. Hioke on hiomolla valmistettua kuusikuitua. Pintakerrokset ovat käytännössä koivusellua. Työssä on oleellista seurata, että lisäaineannostelut ja massojen jauhatusasteet pysyvät kohdillaan. Ne vaikuttavat lopputulokseen.

Olen ollut 37 vuotta firmassa, ja koneella 35 vuotta. Niin kauan tuota mankelia olen katsellut, että väkisinkin on näppituntuma kehittynyt, ja ongelmat pystyy aika pitkälle ennakoimaan.

Mittaukset eivät ole niin optimaalisia, etteikö tarvitsisi hereillä pysyä. Kun on tarpeeksi kauan tehnyt näitä töitä, alkaa jo hahmottaa, miten prosessissa näkyy, jos jossain kohdin tapahtuu jotain yllättävää.  Kun näen hiomolinjalta tulevan heivauksen, niin pystyn kyllä heti ennakoimaan, mitä se aiheuttaa meidän prosessissamme. Sama, jos massatehtaalla tapahtuu jotain, tiedän, miten se vaikuttaa koneella.

Säädöt tehdään aina tilanteen mukaan, miten tarvitaan. Pystyn kyllä aika paljon avittamaan, ettei mitään suurempaa sattuisi prosessille. Voin kyllä sanoa, että aika hyvin tämän koneen tunnen. Tosi harvoin se enää pääsee yllättämään. Tosin niin kävi viime yönä viimeksi, kun emme olleet vuorossa: Koko talo pimeni, kun sähköt hävisivät aamuyöllä. Taskulampun valossa saivat ihmetellä, mitä tapahtui. Valtakunnan verkko pimeni vähän laajemmalti, niin se pyyhkäisi läpi kaikki lähistön laitokset. Tuo on sellaista, jota ei mitenkään voi ennakoida.

Ammattilaisen erottaa parhaiten tietynlaisesta rauhallisuudesta ja siitä, että turha sählääminen on tekemisestä pois. Ei niin, että ensin juostaan pää seinään, vaan katsotaan mitä tapahtuu. Siinä ammattimiehen mieli askartelee eri mahdollisuuksien kanssa. Jos ei pysähdy ajattelemaan, voi olla että homma vain pahenee. Työ onkin parhaimmillaan silloin, kun ei tapahdu yllättäviä. Kun yrittää pitää prosessin hallinnassa, siinä riittää näyttöjä ja informaatiota, mitä seurata. Ja aina voi lähteä katsomaan prosessista, mitä siellä oikeasti tapahtuu. Ammattiylpeyttä on se, että kaikki sujui hyvin. Jos jotain tapahtuu, niin ei jätetä seuraavalle kaverille katastrofia. Siihen pyritään, että selvitetään suurimmat työnjäljet itse pois.

Tässä työssä kaikki vaikuttaa kaikkeen. Vaikka sota ei yhtä miestä kaipaa, niin homman mielekkyyden kannalta työporukka ratkaisee. Hyvällä porukalla selvitään isoistakin ongelmista. Ja jos menee oikein vihkoon, niin loppu selvitään huumorilla.

Työn ohessa olen sekaantunut kaikenlaisiin kehitysprojekteihin: joko parannetaan tuotteen laatua tai laitteiston toimivuutta. Ei se kehittäminen hullumpaa ole; kivaa puuhastelua. Kai se liittyy yleiseen mielenkiintoon sitä kohtaan, mihin suuntaan laitos on menossa. Jos hanke liittyy suoraan omaan jokapäiväiseen työhön, siitä on hyvä tietää. Se on myös vaikuttamista: voi lapioida soraa rattaisiin, jos näyttää siltä, että on menossa aivan lepikkoon.

Tässä nykyisessä 12-tunnin vuorokierrossa työt sujuvat erittäin hyvin. Jos ihmisellä on muutakin elämää, kuin tehdas, tämä on täydellinen tapa tehdä töitä. Joka viikko alkaa käytännössä viiden päivän vapaa. Vaikka vuorot ovat olevinaan pitkiä, ne menevät ihan heittäen. Meillä on kaksi päivävuoroa, välivapaa ja kaksi yövuoroa. Jokunen vuosi sitten teimme vuoden ajan lyhyttä kiertoa: kaksi aamua, kaksi iltaa ja kaksi yötä. Sen piti olla hyvä terveyden kannalta, mutta minulta meni varmaan vuosi nukkumatta. Se oli aivan karmeata. Se imi ukosta niin mehut, että ajattelin, että tämä ei ole ihmisen touhua. Ja työterveyshuolto väitti, että se olisi paras mahdollinen kierto. Jos tästä työstä eläkkeelle pääsen, niin aika murhaavan pitkä pätkä siinä on vuorotöitä. Jos niin käy, niin kyllä se on tämä 12 tunnin vuorokierto, jolla se onnistuu.”

Teksti Mari Schildt
Kuva Reima Kangas