»Kun entinen työpaikkani siirrettiin toiselle paikkakunnalle, kyselin Pyroll Pakkauksilla työskentelevältä äidiltäni, olisiko siellä töitä. Sitten tuli ikkunaliimakoneelle neljän kuukauden pesti. Pääsin töihin vuonna 1994, mutta jo muutaman viikon päästä jouduin leikkaukseen, ja olin kuusi viikkoa sairaslomalla.

Työsopimusta kuitenkin jatkettiin, vaikka silloin ei vielä tehty rasioita näin mahdottoman paljon kuin nykyisin. Toiseksi viimeisenä työpäivänäni pääluottamusmies tuli sanomaan, että saan jäädä, mutta jos irtisanomisia tulee, sitten joudun lähtemään. Mutta niin vain minä olen jäänyt. Koko ajan on töitä riittänyt.

Olen sellainen pintahermoinen, että jos homma tökkii, niin turhaudun.

Teen ikkunoita rasioihin, jotka menevät esimerkiksi leipomoille. Runebergin tortut, laskiaispullat ja tippaleivät tarkoittavat meille sesonkiaikaa. Seuraavaksi ryhdyn tekemään tomaattirasioita. Rasiat ovat usein painettuja, mutta teemme myös blankoa. Koneenhoitajana minä teen asetteet. Asete tarkoittaa koneen laittamista kuntoon ajoa varten.

Jos minulle tulee vaikka uudenlainen kakkurasia tehtäväksi, se tulee levynä, eli aihiona. Kun ryhdyn sitä laittamaan, levitän radan ja laitan vetohihnat, jotka kuljettavat rasiaa eteenpäin. Asetan kuljettavat pikkupyörät paikalleen. Naukkarit kulkevat ketjuissa ja työntävät myös aihiota eteenpäin. Sitten tulee liimatela, johon laitetaan liima. Kumikliseet ottavat liimatelasta liimaa ja tekevät liimamuotin aihioon. Siten varmistetaan, että liimat tulevat oikeaan kohtaan ikkunan ympärille. Aihio kulkee taas eteenpäin, ja kone liimaa kalvon paikalleen rasiaan. Rasia-aihiot päätyvät vastaanottopöydälle. Kone voidaan laittaa antamaan merkki esimerkiksi 50 kappaleen välein. Kakku- ja leivosrasiat lähtevät pakkauskoneelle. Toiset rasiat jatkavat sivuliimaus­koneelle tai kippokoneelle jatkokäsittelyyn.

Kun saamme uuden työn, työnjohtaja on jo katsonut, minkä levyinen ikkunakalvo rasiaan tulee. Joskus itsekin mittaan, löytyykö meiltä tämän levyistä kalvoa. On mietittävä, miten se laitetaan. Tärkeintä on, että aihiot saa lähtemään syöttöpäästä niin, että se menee hyvin radalla. Tietokoneelle ohjelmoidaan kalvon mitat, mutta niitäkin on vielä säädettävä rummusta käsin. Joskus liimavarat voivat olla aika pienet, ja silloin täytyy vähän kikkailla. Varat kuitenkin tarvitaan, että ikkuna voidaan liimata.

Se vaihtelee, miten nopeasti asetteen tekeminen sujuu. Kun on sellainen ajo, jota olen tehnyt paljon, asetteen tekemiseen menee puolesta tunnista neljäänkymmeneen minuuttiin. Jos joutuu enemmän pohtimaan ja kokeilemaan, asetteen tekemiseen voi mennä kaksikin tuntia. Minulla on työpari, joka myös osaa tämän työn. Lomalla olemme eri aikaan, koska tähän työhön ei voi ketä tahansa ottaa sijaistamaan. Kun olimme työparini kanssa yhtä aikaa koronassa, kävin illalla tekemässä yhden kiireellisen asetteen.

Tätä työtä ei opi päivässä eikä kahdessa, mutta olen kyllä sitä mieltä, että sen pystyy oppimaan, jos motivaatiota riittää. Alussa tunsin vuosien ajan epävarmuutta, koska en vielä niin syvällisesti osannut. Nyt, kun olen tehnyt tämän koneen kanssa töitä yli 20 vuotta, se tuntuu jo yksinkertaiselta. Voin kuunnella peltoreista rockia ja Jone Nikulan juttuja, enkä varsinaisesti mieti, vaan asiat tapahtuvat luonnostaan. Se tulee selkärangasta.

Haluan, että työ tehdään käsistä pois, ja sitten tulee seuraava. Olen sellainen pintahermoinen, että jos homma tökkii, niin turhaudun, ja voi tulla sammakoita suusta. Sitten lähden vain sitkeästi kokeilemaan erilaisia vaihtoehtoja. Muutakaan siinä ei voi, vaan pitää vain painiskella asian kanssa. Kun ajot menevät kuin itsekseen, se on hyvä työpäivä. Välillä voi vähän rytistä ja syntyä ruttua, mutta en minä sellaisesta ole moksiskaan. Otan vain rutut pois, ja laitan koneen uudestaan päälle. Jos kone tekee sotkua kaiken aikaa, silloin kyllä turhauttaa ja pitää alkaa funtsia. Tähän mennessä ovat ratkaisut löytyneet.

Jos tulee uusi, haastavampi rasia, ja sen saakin menemään nätisti, olen että vau; tämähän lähti menemään ihan näin. Mutta muuten en juuri fiilistele. Tämä on minun työtäni. Ehkä sitten, kun pääsen eläkkeelle, taputan itseäni olalle ja sanon: Hyvin tehty Minna!»

Teksti: Mari Schildt, kuva: Reima Kangas