»Vuonna 2006 lokakuussa olin työttömänä, kun kuulin, että tänne etsittiin työntekijöitä. Pirautin, ja pääsin töihin. Työskentelen pituusleikkurilla ja leikkaan 40-grammaista paperia, alumiini-polyesteri -laminaattia ja polyesteriä. Raakarullat ovat enimmäkseen noin metrin levyisiä. Niistä leikataan kapeampaa nauhaa, joka menee toisesta päästään kiekkomuotoisille hylsyille. Ne lähtevät joko sellaisenaan asiakkaalle, tai ne menevät puolauskoneelle, jossa monta kiekkoa ristiinpuolataan yhteen ikään kuin isoiksi lankakeriksi. Nauhat kieputetaan edelleen kaapelitehtailla eristeiksi kaapelin rakenteiden väliin.

Niin sanottu tällin teko on asia, joka vaatii työssäni eniten huomiota: Laitan teriä paikalleen vaadittavan määrän leikattavan nauhan mukaan. Terät asetetaan käsin paikalleen, siinä ei juuri ole automatiikkaa. Kun teriä asetellaan, täytyy olla tosi huolellinen. Rullamitta on päivittäisessä käytössä kun tarkistan, että terät ovat oikeiden etäisyyksien päässä toisistaan.

Työn jäljestä huomaa ammattilaisen. Leikkaus ei voi mennä vinoon, koska kone ei leikkaa, jos terät ovat huonosti. Nauha saattaa silti katkeilla, tai tulee niin sanotusti karvaista pintaa: Terä leikkaa puoliksi repimällä. Sellaisesta ei asiakas ole tyytyväinen. Valmistuvan kiekon nauha voi myös olla liian löysässä tai liian tiukassa. Silloin kiekolla ei ole enää mitään tekoa. Laatu tässä työssä on sitä, että asiakkaalle lähtevä tuote on kunnollista: Kiekot ovat suoria, ne ovat oikean kokoisia ja oikealla hylsyllä. Leikkausjälki on hyvää, leveys on oikea ja metrejä on oikea määrä. Sen oppii katsomaan, mikä on priimaa.

Koneilla on suurimmalle osalle ajoista reseptit, eli tietokoneelle valmiiksi asennetut ohjelmat. Ne säätelevät koneen jarrua materiaalirullassa ja vetoa valmistuvassa kiekossa. On myös mahdollista ajaa niin sanotusti käsijarrulla, jos reseptiä ei saada toimimaan. Käytössä on automatiikkaa, mutta viimeinen silaus tulee ihmissilmällä. Sen oppii näkemään, milloin rata alkaa nykiä. Silloin voi olla, että terä ei ole kunnolla paikallaan, tai se on päässyt tylsymään ja pitää vaihtaa. Toisessa päässä, jonne uudet kiekot kasaantuvat, pitää osata katsoa, että ne menevät suoraan.

Yllätyksiä voi tulla, mutta niistä kyllä selvitään. Saattaa esimerkiksi olla poikkeamaa materiaalissa. Jos raakarullassa on reikä, voi äkkiä olla nauhaa ilmassa aika tavalla. Jos näissä töissä kierrokset alkavat nousemaan ja alkaa sählätä, niin luultavasti tekee enemmän haittaa kuin hyvää. Täytyy vain rauhoittaa itsensä, ottaa vaikka viiden minuutin paussi, ja koettaa uudestaan.

Turvallisuus on tärkeää. Ei pidä mennä sohimaan teriä, kun kone käy. En tekisi näitä töitä ilman viillonestohanskoja. Siinä ei kauhean pitkään menisi, kun joutuisi tikattavaksi. Kerran sain hylsystä päähän, kun hylsyleikkuriin tuli häiriö. Oli onni onnettomuudessa, että oli kuppikuulosuojaimen kuppi ohimolla, se vaimensi iskua. Hylsyleikkuriin tuli sen jälkeen suoja, eikä vastaava ole enää mahdollista.

Tarkkuudesta ei ole haittaa näissä töissä. Työ on myös aika fyysistä, tässä on paljon käsin nostelua. Isoimmat rullat nostetaan nosturilla. Täytyy myös kyetä sarjatyöskentelyyn, ja työ voi jossain kohdin tuntua puuduttavalta. Silloin viihtyvyyteen auttaa huomattavasti korvanappiradio. Minä kuuntelen musiikkia tai podcasteja, joskus äänikirjojakin. Kun rutiini kehittyy, se auttaa paljon. Sen saavuttamiseen menee kuitenkin kuukausia, jopa vuosi. Sen jälkeen ei enää jännitä, kun tulee uusi ajo.

Yksi ajo kestää minuutista noin puoleen tuntiin. Hankalimpia ajoja on aika vähän. Silloin nauha saattaa olla esimerkiksi tosi kapeaa, jopa vain viisimillistä. Vaatii taitoa, ettei nauha katkea. Niin kapeaan nauhaan ei voi tehdä jatkoksia. Jossain toisessa ajossa jatkoksia voi usein tehdä hallitusti.

Parasta tässä työssä taitaa olla se, että näkee, kun saa valmista aikaan. Työ ei ole loputon suo, joka tulee jostain ja menee jonnekin. Kun tilaus on valmis, se on valmis. Tässä työssä on hyvää myös se, että kotona ei tarvitse työasioita murehtia. Ei tarvitse päivystää sähköposteja, vaan voi olla vapaalla.»

Teksti: Mari Schildt, kuva: Jussi Partanen