Merituuli pöllyttää hiuksia, kun Mari Särkelä viettää kesälomaansa kotiseudullaan Kemissä. Veitsiluodon tehtaan horisontti jäi häneltä taakse pari vuotta sitten. Tehtaan lopettamisen takia hän kiskaisi juuret maasta ja muutti työn perässä Imatralle. Kotiseudulla vieraillessaan Kemin VPK on se paikka, jossa hän tahtoo käydä. Se toi hänelle elinikäisen harrastuksen, ystäviä, puolison ja viitoitti tien työelämään.

– Minulla on ollut lapsesta saakka haaveena, että olisin pelastaja. Aina jos näki jossain paloautoja, siellä oli käytävä katsomassa, hän hymyilee.

Kun hän aloitti yläkoulussa, ajatus oli kypsynyt siihen asti, että hän hakeutui VPK:hon.

– Minua kiinnosti aivan kaikki, kunhan vain pääsi tekemään. Se että tehtiin fyysisesti jotain, se oli itselle kiva juttu, koska olen aina ollut urheilullinen, hän kertoo.

VPK:ssa on samat fyysiset vaatimukset miehille ja naisille.

– Olen sellainen persoona, että minä teen, eikä tarvitsisi hirveästi auttaa, vaikka yhdessähän näitä hommia tehdään. Eräänkin kerran, kun joku kysyi, että tarvitsenko apua, joku huusi vieressä, että ei tartte auttaa! Siitä tuli VPK:ssa vitsi, jolle naureskelimme, hän hymyilee.

Pohjoisessa pelastajilla on omanlaisensa haasteet. Välimatkat ovat pitkiä, eikä se maastopalo yleensä roihua ystävällisesti tien vieressä. Kovassa pakkasessa on tenkkapoo, jos letkut pääsevät jäätymään.

– Siinä pitää vähän soveltaa, että vesi pysyy virtaavana. Usein on vain vaihdettava uudet letkut tilalle, sillä niitä ei paljon sulatella. Jos se on jäässä, se on, Särkelä sanoo.

Särkelä on suorittanut VPK:ssa kymmenkunta kurssia, joista viimeisimpänä pintapelastuskurssin. Pintapelastus on kovassa merenkäynnissä mitä totisinta työtä. On osattava mennä turvallisesti myös pinnan alle, vaikka vesi olisi viittä vaille jäässä.

VPK-innostus teki sen, että Särkelä suoritti yläkoulun jälkeen kaksoistutkinnon, jonka toinen puoli oli turvallisuusalan perustutkinto. Työharjoittelun hän suoritti pelastuslaitoksella. Töihin hän kuitenkin päätyi suojeluvalvojaksi Veitsiluodon tehtaaseen, josta siirtyi edelleen Stora Enson Imatran tehtaille turvallisuusvalvojaksi. Hän sanoo, että vaikka palomiehen ura ja pelastajatutkinnon suorittaminen on ollut hänelle ikuinen unelma, hänen työnsä Imatran tehtailla on osoittautunut niin kiinnostavaksi, ettei hän haikaile minnekään muualle. Imatralla turvallisuustyö ja tehdaspalokuntatoiminta on kenties pisimmälle kehittynyttä Suomessa.

– Nykyinen työ on monipuolisempaa, kuin mitä pelastuslaitoksella olisi, ja vapaa-ajalla Tainionkosken VPK:ssa pääsen tekemään palomieshommia. Ehkä olenkin jo huomaamattani toteuttanut haaveeni, hän hymyilee.

VPK-harrastus jatkuu Imatrallakin Tainionkosken VPK:n hälytysosastossa yhdessä puolison kanssa. Särkelä miettii, että perimmäinen syy ja motivaatio VPK-harrastukseen on halu auttaa.

– VPK:t ovat tukena alueellisille pelastuslaitoksille. Ne tekevät turvallisuusviestintää ja käyvät esittelemässä toimintaa kouluilla ja tapahtumissa. Siten se on myös koko yhteiskunnan auttamista, hän sanoo.

Inkeroisten VPK:n palokunnan päällikkö Markku Nieminen kertoo, että nimenomaan halu auttaa on se juttu, joka vetää jopa 33 000 suomalaista yli 700:aan vapaaehtoiseen palokuntaan.

– Ei tällaista hommaa muuten kukaan tekisi, jollei olisi vetoa auttamiseen, hän sanoo.

Nieminen miettii, että VPK:laisilla auttaminen on usein niin verissä, että he auttavat muutenkin, kuin vain palokuntahommissa. Nieminen tunnistaa sen itsessäänkin.

– Jos näen, että joku tarvitsee apua, menen ja kysyn. VPK-tausta tekee sen, että uskallan mennä tilanteeseen, ja olen harjaantunut sellaisissa tilanteissa puhumaan, hän miettii.

Pikkupoikana alkanut VPK:laisuus on hänen kohdallaan vaiheessa, jossa hän vastaa Inkeroisten VPK:n hälytysosastosta ja sen toiminnasta. Hän suunnittelee toimintaa ja koulutuksia sekä pitää kalustoa kunnossa. Vaikka VPK-toiminta vaikuttaa olevan voimissaan, Niemistä tulevaisuus huolestuttaa. Ikäpolvet pienenevät, maaseutu ikääntyy, ja lasten ja nuorten ajasta kilpailevat monenlaiset viihdytyslaitteet ja harrasteet. Savusukeltajia tarvittaisiin muutama Inkeroisiinkin lisää joka vuosi.

– Monasti pidetään itsestäänselvyytenä, että palokunta, poliisi ja ambulanssi tulevat. Mutta ei se ole niin, että kaikki tämä tulee automaattisesti. Se vaatii, että ihmiset hakeutuvat näihin tehtäviin. Tarvitaan sellaisia hulluja, jotka ovat valmiita lähtemään mihin vuorokauden aikaan tahansa, Nieminen sanoo.

Toisaalta VPK:lla on tarjota nuorelle ihmiselle vastineeksi arvokkaita asioita.

– Sosiaaliset taidot ovat kaikkein tärkeimmät tässä elämässä. Ne ehkäisevät syrjäytymistä. VPK ei ole vain suorittamista, vaan myös kaveritoimintaa ja sitä, että otetaan muut huomioon. Yhteisöllisyys on uskomaton voima, hän miettii.

Nykyään, kun ihmisten määrä työpaikoilla on kuristettu minimiin, kaikki työnantajat eivät laske työntekijöitään hälytystehtäviin kesken työpäivän. Operaattorina Stora Enson Anjalankosken tehtailla työskentelevä Nieminen ei ole itsekään koskaan päässyt tehtaan ulkopuoliseen hälytykseen töissä ollessaan.

– Meitä on vain yksi valvomossa, eikä siitä pysty lähtemään. Onneksi muutamat työnantajat päästävät. Työntekijät tekevät sitten vähän pitempää päivää toisesta päästä, hän kertoo.

Nieminen on itse malliesimerkki siitä, miten VPK:ssa saa virtaa. Inkeroisten VPK:lle tulee hälytys laskennallisesti noin joka kolmas päivä. Nieminen osallistuu niistä 70 prosenttiin. Lisäksi hän on mukana työpaikkansa tehdaspalokunnan toiminnassa. Ja jottei menisi liian helpoksi, tehtaan vuorotyön lisäksi hän viljelee sukutilallaan kauraa ja ohraa – ja urheilee.

– Eilenkin poljettiin palokunnan poikien kanssa pyörällä Kouvolaan 24 kilometriä ja käytiin vetämässä hyppyrimäen portaat ylös alas seitsemän kertaa, ja pyörällä takaisin. Lämpöä oli 29 astetta, hän nauraa.

Toimeliaisuus kulkee veren perintönä. Niemisen vanhemmat olivat VPK-laisia ja hänen 8- ja 11-vuotiaat lapsensakin ovat aktiivisesti mukana. Vaimo suunnittelee sairaanhoitajana osallistuvansa ensivasteeseen, kun lapset ovat vähän vanhempia.

Nieminen kertoo, että monta kertaa on ostoskärry jäänyt ruokakauppaan ja ruoka ravintolan lautaselle, kun kutsu on käynyt. Onneksi Inkeroisissa hänet tunnetaan, ja arvataan kyllä, mihin se Nieminen taas säntää.

Anjalan VPK:n paloasemalla vietettiin iloisia juhlia toukokuun lopussa, kun joukkue toi hopeisen Jehumaljan kotiin jo 11:ttä kertaa. Anjalan VPK on voittoineen ja useine mitalisijoineen Suomen tiettävästi parhaiten kilpailuissa menestynyt palokunta.

– Kylällä kyllä huomattiin, että taas on voitettu, naurahtaa Mika Jonsson.

Käynnissäpitäjänä Kotka Millsillä työskentelevä Jonsson oli tänäkin vuonna mukana voittajajoukkueessa. Taitokilpailussa joukkue sijoittui kolmanneksi ja kalustoradalla viidenneksi. Voiton ratkaisi kuitenkin se, että Anjala voitti tietokilpailun.

– Ennen kilpailuja kuukausi vietettiin nenä kirjassa. Vapaapäivinä useampi tunti on tullut luettua aineistoa, jota oli 1500 sivua, Jonsson kertoo.

Ura VPK:ssa urkeni, kun Jonsson oli seitsemänvuotias pojannassikka. VPK on lapsille siitä poikkeuksellinen harrastus, että vaikka joka viikko on ohjelmaa, se on perheille ilmaista.

– Kaikki kylän lapset olivat jollain tavalla sidoksissa VPK:hon joko vanhempien tai sisarusten kautta. Minä lähdin kaverien mukaan, koska asia kiinnosti. Siitä lähtien olen ollut mukana.

Tällä hetkellä Jonsson on Anjalan palokunnassa hallituksen jäsen ja rahastonhoitaja sekä yksi hälytysryhmän ryhmänjohtajista. Anjalan lisäksi hän toimii myös Liikkalan VPK:ssa, koska muutti 15 kilometrin päähän Liikkalaan runsas vuosi sitten.

Ryhmänjohtajana hän vetää harjoituksia ja toimii pelastustehtävässä ryhmän esimiehenä ja linkkinä pelastuslaitokseen.

– Kun en ole ensimmäisenä paloasemalla paloauton lähtiessä, niin voi olla että siellä on joku toinen kavereista ryhmänjohtajana. Sitten menen takapenkille, laitan työhaalarit niskaan ja mennään tekemään työt, tai jään paloasemalle seuraamaan tilannetta. Ei se ole niin, että olen automaattisesti määräämässä ja vastaamassa muiden turvallisuudesta, Jonsson kertoo.

Harjoittelun tavoitteena on tehdä taidoista niin automaattisia, ettei tiukan paikan tullen tarvitse miettiä.

– Ei siinä tilanteessa koskaan tule ajateltua, mitä se potilas tai omainen siinä ajattelee. Hoidan omaa tonttiani ja teen työtäni. Myöhemmin saatan kotona miettiä, ja tulee flashbackkejä. Meillä on sellainen tyyli, että vakavamman hälytystehtävän jälkeen keskustellaan se heti porukalla läpi: mitä olisimme voineet tehdä toisin, onko joku asia jäänyt askarruttamaan? On myös mahdollisuus saada defusing- eli tilanteen purkuapua pelastuslaitokselta, jos asia on jäänyt ahdistamaan, hän kertoo.

Jonssonille lapsia ja nuoria kohdannet onnettomuudet ovat sellaisia, joista hän haluaa itse jälkikäteen keskustella.

– Kun tietää ja tuntee oman porukan, ryhmänjohtajana haluan varmistaa, että kaikki ovat ok rankemmankin jutun jälkeen. Kun olemme paljon muutenkin tekemisissä, siinä oppii tuntemaan ihmiset. Kun tiedän, että joku saattaa reagoida koettuun tilanteeseen, pyrin hänen kanssaan johdattelemaan keskustelua sen mukaan. Ryhmänjohtajilta vaaditaan aika paljon sitä, että osataan lukea ja tulkita ihmistä oikein, hän sanoo.

Hyvä yhteishenki auttaa tiukassakin paikassa.

– Vanhemmat äijät ovat opettaneet, että kun ollaan vakavampaan tilanteeseen menossa, niin siinä aletaan vitsailla jo mennessä, ettei aleta liikaa miettimään tulevaa ja sitä, mitä siellä voi olla vastassa. Lähdetään tekemään hyvää suoritetta. Se auttaa monissa tilanteissa, Jonsson sanoo.

Kolmekymppisenä hän kokee, että oma VPK harrastus on ajan kanssa muuttunut, ja hyvä niin.

– Nykyisin ei ehkä ole enää niin kiire ja pakko olla ensimmäisenä ja itse joka paikassa tekemässä. Tavallaan olen rauhoittunut ja oppinut arvostamaan nuorempianikin. Kaverit ovat ”omaa kädenjälkeä”, kun olen ollut heitä itse kouluttamassa ja tiedän, mihin he pystyvät, hän miettii.

VPK on Jonssonin mukaan elämäntapa, joka vaatii perheiltä ymmärtämystä. Hän kiittelee, että puolisolla on sitä riittänyt.

– Joskus jää perhejuhla väliin, tai joutuu irtautumaan jouluaaton lahjojenjaosta. Ei se oikeastaan edes harmita, koska kun tarvitsee mennä, niin siellä on jollain hätä. Kukaan ei minua pakota lähtemään, vaan teen lähtöpäätöksen itse. Koska haluan auttaa, lähden vapaaehtoisesti.

Teksti: Mari Schildt, kuvat: Nina Susi, Jukka Koskinen