Onnittelukortit olohuoneen pöydällä kertovat, että Helsingin Kontulassa sijaitsevassa, aurinkoisessa huoneistossa asuu juuri 96 vuotta täyttänyt Unto Luhtasaari. Hänellä piti olla tänään jumppa, kuten kolmasti viikossa, mutta nyt hän päätti käydä vain tervehtimässä ystävää ja kertoa, että jää poikkeuksellisesti kotiin. On nimittäin tulossa vieraita Paperiliitto-lehdestä. Se on erityistä, sillä Luhtasaari ollut paperiliittolainen vuodesta 1948 lähtien.

Hän istahtaa pöydän ääreen ja alkaa kertoa. Tarinan alku ei ole helppo. Kun Luhtasaari syntyi nykyisellä Alavudella vuonna 1926, hänen isänsä oli kuollut puolitoista vuorokautta aiemmin. Hänen äitinsä kuoli, kun Luhtasaari oli vuoden ja kahdeksan kuukauden ikäinen. Molemmat menehtyivät keuhkotautiin.

14-vuotiaana jouduin lähtemään maailmalle.

Televisohuoneen seinällä olevassa mustavalkoisessa valokuvassa on isä ja äiti: kaksi kaunista ja onnellista, parikymppistä nuorta. Ennen antibiootteja 1920- ja 1930-luvuilla keuhkotuberkuloosi tappoi joinain vuosina yli 9000 ihmistä. Kun Luhtasaaren äiti oli sairastunut, hän oli toimittanut Unton turvaan omille vanhemmilleen. Kuolinvuoteellaan äiti kuitenkin pyysi, että lapsen isän vanhemmat, mummu ja pappa, kasvattaisivat lapsen.

Mummu ja pappa olivat syntyneet 1870-luvulla ja uskoivat tiukkaan kuriin.

– Välillä sain remmillä selkään niin, että veri valui ihon läpi raajoista ja selästä. Aina en päässyt oikein kävelemäänkään. Se oli niin vaikeaa, että 14-vuotiaana jouduin lähtemään maailmalle, ihan sen takia, että kasvatus oli liian raakaa, hän muistaa.

Luhtasaari valehteli olevansa 15-vuotias, ja pääsi parinkymmenen kilometrin päähän sahalle töihin ja asumaan tätinsä luo.

– Olin onneni kukkuloilla, Luhtasaari hymyilee.

Hän työskenteli sahalla lämmittäjänä, kunnes tuli kohtalokas päivä. Laiva oli saapumassa Kasnäsin satamaan oletettua aikaisemmin, ja puutavaralasti tarvittiin nopeasti valmiiksi. Aikuiset miehet lastasivat junaa, ja 14-vuotiaalle Luhtasaarelle annettiin hommaksi pätkiä puuta määrämittaan sirkkelillä.

– En ollut koskaan sellaista käsitellyt. Sirkkeliä käytettiin sekä jalalla että kädellä. Kävi niin, että tuosta se leikkasi, vasemmasta käsivarresta, Luhtasaari näyttää arpea, joka näyttää ulottuvan pitkin käsivartta lähes sen puoleenväliin.

Onnettomuuden jälkeen sahan omistaja päätti ottaa hänet kotikartanoonsa asumaan ja opetti hoksaavaisen pojan konttoritöihin. Sahan lapseton omistajapariskunta olisi halunnut kasvattaa ja kouluttaa hänet, mutta kohtalo astui jälleen peliin.

Sirkkeliä käytettiin sekä jalalla että kädellä. Kävi niin, että tuosta se leikkasi, vasemmasta käsivarresta.

– Kun omistaja lähti käymään toisella sahallaan Rengossa, hän jäi sinne ryypiskelemään. Minun piti soitella satamiin ja kysellä laivojen aikataulut ja hoitaa asioita. Se oli minulle, teini-ikäiselle, aivan liikaa. Oli vaikeaa tehdä sellaisia päätöksiä.

Luhtasaari lähti pois ja ryhtyi viettämään kulkurielämää. Hän elätti itsensä satunnaisilla metsätöillä, kunnes tuli kutsu sotaa käyvän Suomen armeijaan.

– En ehtinyt linjalle asti, kun tuli rauha. Olin 18-vuotias ja ensimmäisiä, jotka pääsivät siviiliin, hän kertoo.

Parin vuoden jälkeen Luhtasaari sai taas kutsun armeijaan, tällä kertaa normaalia varusmiespalvelusta suorittamaan.

– Ensimmäisenä päivänä komppanian päällikkö otti puhutteluun koko porukan ja sanoi, että viisi miestä otetaan Helsinkiin, työkomennuksia tulossa. Minä menin kapteenin puheille ja sanoin, että olen orpopoika, en ole koskaan käynyt Helsingissä, ja että minua kiinnostaisi päästä komennukselle. Olin toinen viidestä, jotka otettiin töihin pataljoonan esikuntaan.

Siellä Luhtasaari palveli lopulta koko 11 kuukauden mittaisen asepalveluksensa.

– Sen aikana päätettiin erään toisen kaverin kanssa lähteä kaupungille vähän maistelemaan. Mentiin kapakkaan ja ostettiin pullo viinaa. Kun lähdettiin takaisinpäin, ei löydettykään Fabianinkatu kahdeksaan takaisin, kun olimme olevinamme niin juovuksissa. Otettiin taksi. Taksi sanoi, että se on tuossa nurkan takana. Sanottiin, että ei auta, aja vaan! Luhtasaari nauraa.

Samana iltana hän ystävystyi esikunnassa päivystävän upseerin kanssa, ja sai pian tulla ja mennä vapaasti.

– Hän vei minut kotiinsakin, laitettiin siviilit päälle ja käytiin tanssimassa. Se oli huippuhommaa soltulle!

Asepalveluksen jälkeen maailma oli avoin nuorelle miehelle. Luhtasaari päätti lähteä serkkupoikansa kanssa onneaan etsimään. He suunnittelivat menevänsä voimalaitostyömaalle pohjoiseen, mutta kuulivat Rovaniemellä, että töihin pääsyä pitäisi odottaa vielä pari viikkoa. Pojat päättivät kääntyä Tornioon ja sieltä Kemiin töitä etsimään.

– Menimme Kemi Oy:n työhönottoon, ja pääsimme töihin. Meidän piti aloittaa työt helluntain aatonaattona vuonna 1948. Mentiin istumaan tehtaan kupeeseen ja nähtiin, kun selluloosakoneet siellä pörräsivät. Siinä tuumattiin, että mehän emme lähde helluntaiksi töihin! Hankittiin pullo viinaa, ja lähdettiin tansseihin, Luhtasaari virnistää.

Tansseissa Luhtasaari sattui juttusille miehen kanssa, joka kertoi olevansa töissä tehtaan selluloosavarastolla.

– Innostuttiin kovasti, kun siellä sai tehdä päivätöitä. Kun arki tuli, lähdettiin kokeilemaan, pääsisikö varastolle töihin. Päästiin! Paperit vain piti vaihtaa ruokatunnilla tehtaan konttorilla.

Luhtasaari kertoo, että varastolle tuli käyttöön maan ensimmäisiä trukkeja.

– Siellä oli 70 pyrkijää niitä amerikkalaisia ihmevehkeitä kuljettamaan. 30 miestä otettiin kaksipäiväisiin, psykologisiin testeihin, joita tekemään oli tilattu asiantuntijat Helsingistä. 12 kaveria otettiin koulutukseen, minä yhtenä heistä.

Koulutuksen kipinä oli syttynyt. Luhtasaari suoritti työn ohessa kirjekursseja, ja hakeutui lopulta SAK:n Kiljavan opistolle kansankorkeakouluopintoihin talouspolitiikan linjalle. Aikansa opiskeltuaan hän ryhtyi katselemaan uutta työpaikkaa. Tarjouk­sia tuli, mutta politiikan pyörittäminen tai kauppamiehen hommat eivät Luhtasaarta kiinnostaneet.

– Sitten tuli mies aamukoneella, Paperiliiton kakkosmies Sulo Penttilä Helsingistä. Sanoi, että hänet on lähetetty Kemiin siksi, että tulisit liittoon töihin. Hänelle vastaukseni oli myönteinen. Siitä se sitten lähti vuonna 1956, Luhtasaari kertoo.

Hän sai alueekseen Pohjois-Suomen, jossa hän toimi Paperiliiton neuvottelijana, jos erimielisyyksiä ei saatu paikallisesti ratkaistua. Palkat olivat yleisin erimielisyyksien syy.

– Veikko Ahtola oli Paperiliiton puheenjohtajana. Kun olin pohjoisessa jollakin tehtaalla neuvottelemassa, soitin Veikolle ja sanoin, että anna vähän neuvoa, tässä on hyvin vaikea kysymys tulossa neuvoteltavaksi. Veikko sanoi, sinähän se siellä neuvottelet. Sinä tunnet asian ja sinä päätät. Se oli elämäni viimeinen kerta, kun kysyin, miten neuvotteluissa tulisi menetellä, Luhtasaari hymyilee.

Vuonna 1967 Luhtasaari komennettiin Helsinkiin. Hän ihmetteli, missä Kemistä löytynyt vaimo ja kaksi poikaa tulisivat asumaan asuntopulassa kärvistelevässä Helsingissä. Työpäivän jälkeen hän kiipesi rakennusliike Hakan keskeneräisen kerrostalon neljänteen kerrokseen Kontulassa. Paikalla ei ollut vielä sähköjä, mutta tulitikun valossa hän näki sen verran, että tämän avaran asunnon hän päätti ottaa. Nyt aurinko siivilöityy samaan asuntoon korkeiksi kasvaneiden pihapuiden läpi. Luhtasaari asuu siellä edelleen, nyt jo leskenä.

Paperiliitossa Luhtasaari siirtyi sivistyssihteeriksi. Työt läikkyivät usein SAK:n puolelle, ja hän veti puheenjohtajana koulutusvaliokuntaa ja solidaarisuusvaliokuntaa.

– Tuli aika paljon kansainvälisiä kuvioita Euroopassa. Vain Albania jäi puuttumaan, Luhtasaari hymyilee.

Hän ei osannut suomea enkä minä ruotsia. Silti kaksi tuntia keskusteltiin.

Hän kertoo muiston Sveitsistä vuodelta 1979.

– Jenkkipaperimiehet järjestivät eurooppalaisille juhlat. Oli pirun hienot illalliset. Kun ilta päättyi, lähdin baariin ottamaan paukun. Sattui Ruotsin liiton puheenjohtaja Roine Carlsson, sittemmin Ruotsin puolustusministeri, samalle tiskille. Hän ei osannut suomea enkä minä ruotsia. Silti kaksi tuntia keskusteltiin. Oli paperia ja kynä ja asiat saatiin selvitettyä. Hän lähetti myöhemmin jonkun suomalaisen poliitikon kautta terveisiäkin, että muistaa hyvällä niitä aikoja.

Sopimusyhteiskunta eli Suomessa kultakauttaan 1970- ja 1980-luvuilla. Suomi oli metsänjalostusteollisuudesta elävä maa, ja sen tosiasian myös työnantajaosapuoli tunnusti. Luhtasaari kävi luennoimassa työnantajan koulutustilaisuuksissa kymmeniä kertoja työntekijöiden asioista ja näkemyksistä. Hän oli yleinen näky myös aikakauden illanvietoissa.

– Kerran oltiin Neuvostoliiton suurlähetystössä vastaanotolla. Sellainen kesti pari tuntia, ja viinaa kaadettiin; kuka enemmän ja kuka vähemmän. Ahti Karjalainen oli pääministerinä. Hän oli ottanut pari ryyppyä liikaa ja horjui kävellessään vuoron perään vasemmalle ja oikealle. Presidentti Urho Kekkonen katsoi sitä hommaa aikansa, otti Karjalaista hihasta kiinni ja vei sivuhuoneeseen, Luhtasaari muistaa.

Aikakauden tyyli oli kostea, mutta Martti Ahtisaari oli jo toista laatua. Hän lähti asioiden käsittelyn jälkeen kotiin. Luhtasaari tapasi Ahtisaaren tämän ollessa vielä diplomaattina.

Suomen elinkeinoelämä monipuolistui 1980-luvulta lähtien, ja neuvotteluasemat muuttuivat. Luhtasaari arvioi, että muutos alkoi, kun Etelä-Amerikkaan ryhdyttiin rakentamaan isoja tehtaita. Hänen mielestään neuvottelujen perusperiaatteet ovat silti yhä voimissaan sikäli, kun ratkaisuja halutaan tehdä.

– Minulla on ollut sellainen periaate, että lakko ei ole se, jolla asioita edistetään. Ratkaisut pitää tehdä, vaikka ne olisivat kuinka vaikeita, ja neuvottelutie on ainoa, jolla asiat ratkaistaan.

Hän korostaa, että työmarkkinat ovat ennen kaikkea yhteisten asioiden ajamista.

– Me olemme kaikki nimenomaan ihmisiä. Sanelulla ei asioita viedä missään oloissa eteenpäin. Kun halutaan osoittaa ylemmyyttä, se voi johtaa vain menetyksiin. Jos työnantaja sellaista viestittää, se on taktiikkaa ja on päätetty isommassa porukassa. Silloin asioita ei ratkaista asiallisesti, vaan ne ratkaistaan hammasta purren, hän sanoo.

Luhtasaari on ehtinyt olla eläkkeelläkin jo melkein neljä vuosikymmentä. Kirjahyllyn valokuvista katselevat perheenjäsenet useammassa polvessa.

Eläkkeelle jäätyään hän päätti, että nyt on aika vähän pyörittää vaimoa. He tekivät viitisenkymmentä ulkomaanmatkaa, joista 28 Marokkoon. Luhtasaari ei osaa vieraita kieliä, mutta tuli hyvin toimeen kaukana turistipaikkojen ulkopuolellakin.

Luhtasaari päätti jo nuorena, että pärjätä pitää, oli olosuhde mikä tahansa.

– Vaikeissakaan tilanteissa ei koskaan ole tapahtunut mitään häikkää, eikä hampaankoloon ole jäänyt mitään. Minulla on ollut hieno elämä.

Teksti: Mari Schildt, kuvat: Reima Kangas