Tuula Nurmisto toteaa, että koiriin kiintyy ihan valtavasti. Pari vuotta sitten kuolleita perhoskoira Sissiä ja chihuahua Ritaa on vieläkin ikävä. Ihan häijyä tekee, kun niitä muistelee. 

– Koirat ovat minulle kuin omia lapsia, kun minulla ei ole jälkikasvua. Saa hyysätä ja hoivata niitä sitten, sanoo Nurmisto.

Hän leikkaa kynsiä, harjaa ja leikkii. Lenkin jälkeen löhöillään ja rapsutellaan. Nukutaan jos nukuttaa.

– Olen aika kova puhumaan ja juttelen niille jatkuvasti. Ja kun hyvänä pitää, niin tulee lässytettyä, Nurmisto sanoo.

Hänellä on ollut koiria nelisenkymmentä vuotta, mutta tämänhetkiset kaverit poikkeavat aiemmista. Ne ovat rescue­koiria, eli hylättyjä ja paikallisten eläintensuojelijoiden talteen ottamia koiria Romaniasta.

 – Joku voi ajatella, että pitääkö niitä koiria ulkomailta haalia, mutta ei niitä Suomesta välttämättä edes saa. Esimerkiksi Romaniassa koiria on paljon tarjolla ja ne ovat eläinlääkärin tarkastamia, hoidettuja ja rokotettuja, Nurmisto sanoo. 

Caro tuli vuonna 2015 ja Loru 2018. Caro oli alussa valtavan arka, ja pelkää vieläkin vieraita. Loru oli aluksi rohkeampi, mutta on korona-aikana ruvennut sekin arkailemaan vieraita.

Hylätyt koirat ovat monella tavoin kaltoinkohdeltuja, ja luottamuksen syntyminen vie aikaa. Toisaalta luottamus voi murentua nopeasti.

Caro oli ollut jo muutamia kuukausia uudessa kodissaan ja ruvennut viihtymään. Sissi ja Ritakin olivat vielä elossa. Porukka oli aamukävelyllä metsässä, kun muutaman metrin päästä ponkaisi hirvi ylös jostain montusta nukkumasta.

– Säikähdimme kaikki valtavasti ja meille tuli täydellinen hajaannus. Pari koiraa lähti kotiin ja johonkin pinkaisin minäkin. Caro säntäsi metsään, kertoo Nurmisto.

Nurmisto oli talvilomalla ja haeskeli Caroa kaksi vuorokautta yötä päivää. Jäljistä näki, että koira pyöri lähistöllä metsässä. Toisena yönä Caro oli tullut jo pihalle, mutta ei näyttäytynyt. Oli loman viimeinen päivä. Nurmistolla oli kauhea olo. Koira ei pärjäisi pakkasessa pitkään.

Aamupäivällä hän näki, kun Caro liikkui puitten välissä. Nurmisto meni heittelemään nameja ja lähti pikkukoirien kanssa kävelemään pihapolulle. Caro tuli perässä.

– Pysähdyin. Se pysähtyi ja katsoi minuun. Sanoin että lähdetäänpä kotiin. Se pelkäsi valtavasti, mutta sitten siitä näki, että se päätti vain luovuttaa. Otin sen kiinni. Sen jälkeen meille syntyi aika nopeasti entistä suurempi luottamus.

Talo on Karkkilassa maaseudulla metsien keskellä. Lähimmät naapurit ovat vajaan kilometrin päässä. Kun joku kysyy, miten hän uskaltaa olla siellä, Nurmisto vastaa, että mikä tässä pelottaisi. Metsä on turvallinen paikka ja siellä on mukava liikkua.

– Tykkään kun on koirien kanssa on pakko lähteä ulos, liikuntaa tulee. Siitä on tullut täysin rutiini. En ajattele että jos tulee vettä, en viitsisi lähteä. On mukava ottaa evästä ja samoilla koirien kassa.

Vasara tippui kädestä ja istuin lautapinon päälle ihmettelemään, mitä tässä niin kuin tekisi.

Toisaalta alun perin ei ollut tarkoituskaan asua täällä vain koirien kanssa. Vuosia sitten Nurmisto oli silloisen avomiehensä kanssa pitkään etsinyt sopivaa taloa tai tonttia. Tämä paikka oli sopivasti puolivälissä, kun mies oli töissä Hyvinkäällä ja Nurmiston työpaikka on DS Smithillä Nummelassa.

Pari viikkoa ennen joulua vuonna 2006 tuli talopaketti. Talofirma pystytti seinät ja vesikaton. Avopuolison kanssa valettiin lattiat. Sitten yhtenä päivänä, kun Nurmisto oli yksin rakennuksella, mies laittoi tekstiviestin, että haluaa erota.

– Vasara tippui kädestä ja istuin lautapinon päälle ihmettelemään, mitä tässä niin kuin tekisi, Nurmisto kertoo.

Alkuun tilanne laittoi hänet matalaksi. Nurmisto ei tiennyt rakentamisesta mitään, talo oli täysin kesken ja rahat kiinni siinä. Keskeneräistä taloa ei kannattanut ruveta myymään.

– Siinä aikani kun olin, sarvet kasvoi päähän ja päätin että kyllä minä tämän selvitän. Ei auttanut kuin opetella. Pyysin neuvoa ja apua ja hyvin sitä sainkin. Rupesin tekemään, että kyllä tästä talo tulee, ja tuli kanssa, sanoo Nurmisto.

Hän muutti juhannukseksi 2008.

Nurmisto tekee töitä kahdessa vuorossa. Koirat pitävät enemmän päivävuorosta. Silloin illalla voi makoilla sohvalla katsomassa telkkaria.

– Illalla se rauhoittuminen yhdessä on koirille jotenkin tärkeämpi kuin päivällä. Kissakin tulee siihen ja kaikkia pitää rapsuttaa. Kädet ja jalatkin pitää ottaa käyttöön.

Kun kaikki kaverit punkevat viereen, pysyy ainakin lämpimänä. Eivätkä nämä heput ole lähdössä mihinkään.

Teksti ja kuvat: Reima Kangas