Nuorena ihmistaimena kärsin paniikkihäiriöstä. Oikein ahdistavissa tilanteissa sydämeni hakkasi niin nopeasti ja lujaa, että olin joskus varma, että kuolen. Ahdistus korostui tilanteissa, joissa jouduin luopumaan kontrollista. Lentäminen oli pahinta. Kuvittelin lentopelkoni johtuvan onnettomuuden mahdollisuudesta, mutta ajan myötä ymmärsin mistä oikeasti oli kyse: kontrollin menettämisestä. Lentopelko on sinällään epäloogista, koska tilastojen valossa auto-onnettomuudet ovat hurjan paljon yleisempiä, kuin lento-onnettomuudet. Kuljettajana todennäköisyys joutua auto-onnettomuuteen on 1/114, kun taas matkustajan riski kuolla lento-onnettomuudessa yksi neljästätoista miljoonasta. Mutta autosta pääsee pois.

Oikeasti lentokoneessa pelotti se, ettei sieltä pääse pois, vaikka haluaisi. Sama ahdistus toistui monissa tilanteissa, joissa alitajuntani kuiski, ettei täältä pääse pois tai ainakaan kehtaa lähteä. Jälkikäteen miettien tilanteisiin liittyi jonkinlainen itsensä nolaamisen pelko. Mitä jos saan jonkun kohtauksen? Mitä kaikki sitten ajattelee?

Jostain syystä yritämme kontrolloida ympärillämme asioita, joihin meillä ei ole mitään valtaa.

Urani alkupuolella koin myös vahvaa esiintymisjännitystä, luultavasti liittyen samaan itsensä nolaamisen pelkoon. Sydän hakkasi, vatsa oireili ja koko päivä oli pilalla, jos illalla oli keikka luvassa. Onneksi lavalle noustessa adrenaliinit hoitivat hommansa ja keikat saatiin hoidettua ilman pahempia tärinöitä.

Pari viikkoa sitten olin kalastamassa lammella, suositussa ulkoilukohteessa Tampereella. Maisemaa ihaillessani havaitsin oravan laskeutuvan puusta, jääden maahan tuijottamaan minua. “Terve!”, sanoin oravalle. Orava juoksi luokseni ja kiipesi reidelleni minua katselemaan kysyvä ilme kasvoillaan. Totesin oravalle, ettei minulla valitettavasti ollut mukana mitään ruokaa, jota olisin voinut hänelle tarjota. Orava hymyili (otin tästä kuvan todisteeksi) ja lähti jatkamaan matkaansa.

Oravat ovat yleensä ihmisiä kohtaan arkoja eivätkä kiipeä tuntemattoman, 186 senttimetriä pitkän miehen reidelle. Miksi tämä orava oli kesyyntynyt niin, että hän oli voittanut lajilleen tyypillisen luontaisen pelon isoja ihmiseläimiä kohtaan? Veikkaan, että positiivisten kokemusten kautta. Kukaan ei ollut tehnyt hänelle pahaa ja hän oli usein saanut vatsantäytettäkin kohtaamisista ihmisten kanssa

Vaikka ahdistuin lentämisestä, halusin nähdä maailmaa. Vaikka esiintyminen jännitti, rakastin sitä. Minulle kävi kuin oravalle. Positiiviset kokemukset opettivat pikkuhiljaa alitajunnalleni, että syytä paniikkiin ei ole. Kaikki menee ihan hyvin ja jos ei mene, minkäs sille voi. Voimme vaikuttaa vain asioihin, joihin voimme vaikuttaa, mutta silti jostain syystä yritämme kontrolloida ympärillämme asioita, joihin meillä ei ole mitään valtaa. Ja tietoisuus siitä, että olemme ulkopuolisten voimien armoilla, on usein sietämätöntä ja aiheuttaa ahdistavia tunteita.

Paniikkihäiriöt menivät ohi, kun totesin, että aivan sama. Jos saan kohtauksen niin siinähän saan, luultavasti joku jopa auttaisi tilanteessa. On niitä ihmisiä aiemminkin pyörtyillyt. Nykyisin lentäessä usein nukahdan ennen kuin kone ehtii edes nousta. Esiintymisjännitys on vaihtunut mukavaan pöhinään, odottavaan ja innostuneeseen mielentilaan, jossa pääkoppa alkaa valmistautua tulevaan. Ellei sitten esityksessä ole jotain täysin uutta mukana. En voikaan kontrolloida kaikkea. Mieli palaa luonnonvaraisen, ihmisiä pelkäävän oravan mentaliteettiin ja herkut jäävät herkuttelematta. Onneksi kokemusta on tullut matkan varrella sen verran, että osaan muistuttaa itseäni asiasta.

Urani suurimmat kehitysaskeleet ovat tapahtuneet tilanteissa, joissa olen väkisin puskenut itseäni tuntematonta kohti. Kun vuonna 2019 esiinnyin New Orleansissa oman alani legendoille, oli jännitys sietämätöntä. Kun sitten esityksen jälkeen kuulin usealtakin katsojalta varsin korviapunastuttavaa hehkutusta, tunsin nousseeni esiintyjänä uudelle tasolle. Mukavuusalueita ei tarvitse rikkoa, mutta sopivalla paineella niitä voidaan laajentaa.