Vuonna 1994 Timo Jokinen sai toisen mahdollisuuden. Katalysaattorina toimi purjelentokone, jolla hän lensi ison cumuluspilven sisällä yli kolmen kilometrin korkeudessa.

– Menin vähän ylinopeudella. Toinen pyrstön vakaajanpuolisko lähti värähtelemään ilmavirtauksessa ja repesi poikki. Se katkaisi takarungon, hän kertoo.

Kone kääntyi rajusti ilmavirtauksessa ja jäi pyörimään ulospäin kuudesta kahdeksaan negatiivisen G:n voimalla. Jos koneen runko olisi hajoamisen jälkeen pyörinyt sisäänpäin, lentäjä ei olisi pystynyt poistumaan.

– Kun tulin pilvestä pihalle sen romun kanssa, päätin, että jatketaan tätä hommaa vielä. Vedin polvet koukkuun ja vyön auki, niin sieltä koneesta lähti kuin heittoistuimesta ulos. Ohjaamoon jäi toisesta sandaalista pohja, toinen sandaali ja villasukka. Sen jälkeen piti opetella laskeutumaan pelastuslaskuvarjolla pellolle, kun en ollut aikaisemmin laskuvarjolla hypännyt. Ihminen oppii nopeasti, kun on pakko, hän kertaa.

Hän selvisi. Jalat olivat jälkeenpäin haavoja täynnä, mutta luita ei rikkoutunut. Kaulaan jäi jälki pelastuslaskuvarjon vyöstä.

– Vielä viikon olin kuin nyrkkeilyottelun jäljiltä, molemmat silmät verenpurkaumia täynnä. Sen tekivät joko G-voimat tai ilmavirtaus, kun kabiini eli ohjaamo hajosi. Oli riski verkko­kalvojen irtoamiseen, hän kertoo.

Ajatusmaailma meni uusiksi

Jälkeenpäin asiaa ajatellessaan Jokinen sanoo, että onnettomuudet johtuvat harvoin yhdestä virheestä, vaan yleensä pieniä virheitä kertyy kasa, jotka tekevät sen, että homma lähtee lapasesta.

– Itselläkin pieni tekninen vika ei olisi tehnyt mitään, mutta olin liian iso kaveri lentämään sillä koneella, painopiste oli takana, menin liian isoon pilveen ja liian nopeasti. Sitten on se turvallisuuden tunne, että minähän osaan tämän homman. Silloin pitää aina pysähtyä ja miettiä, että mikä menikään pieleen, hän sanoo.

Onnettomuus laittoi ajatusmaailman ja arvot uusiksi.

– Ei ollut ihan sama ihminen, joka taivaalle meni, kuin se, joka tuli alas. Joutui miettimään, miksi olinkin jäänyt henkiin, hän miettii.

Jokinen ymmärsi haluavansa perheen ja sai kaksi, nyt jo aikuista lasta.

Hän arvelee, että kokemus onnettomuudesta on ollut yksi vaikuttimista siihen, että muutaman vuoden päästä hänelle tulee täyteen 40 työvuotta samassa tehtaassa Faerch Finlandilla Hämeenlinnassa. Vaikka tarjouksia muista firmoista on tullut, hän on halunnut ennen kaikkea perheelle turvatun toimeentulon.

Ei kompromisseja turvallisuudessa

Vuosikymmenten aikana Jokinen on kerryttänyt ammattitaitoa. Nykyisin hän vastaa tehtaan sähkötöistä siten, että Tukesin kirjoissa hän on sähkötöiden johtaja.

– Se alkaa tehtaan sähkönjakelusta lähtien, eli valvotaan muuntajista alkaen, että sähkönjakelu pelaa. Sitten mennään siitä alaspäin niin pitkälle, kunnes tullaan automaatiopuolelle työkoneisiin asti ja koneen sähkötekniikkamoottoreiden huoltoihin. Jonkin verran olen tehnyt myös ohjelmointihommaa näihin logiikkapuolen juttuihin. Olen tämmöinen puoliesimies, eli teen tuntityöntekijänä töitä, mutta sitten minulla on näitä vastuita, hän kertoo.

Eniten häntä työllistävät vikatehtävät, joihin vuorosähkömiehet eivät ole löytäneet ratkaisua. Hän selvittää ongelmia, tekee varaosien hankintaa ja kehittää. Lisäksi häntä työllistää parhaillaan laaja turvallistamisprojekti.

– Faerch-konsernissa parannetaan kaikkien koneiden turvallisuustasoa. Osassa koneita se ei ole ollut riittävällä tasolla. Nyt parannetaan mekaanisia suojia, turvarajoja, laitetaan lisää valoverhoja ja muuta tämmöistä, hän kertoo.

Vapaa-ajalla hän korjaa ja huoltaa purjelentokoneita. Samoin kuin tehtaalla koneita korjatessaan hän pyrkii aina hahmottamaan kokonaisuutta, eikä tee turvallisuuden kanssa kompromisseja. Muutamaan vuoteen hänellä ei ole ollut lentolupakirja voimassa, koska tarvittava lääkärintarkastus on jäänyt tekemättä. On kuitenkin vain ajan kysymys, koska hän nousee jälleen ilmaan.

– Kun kerran on se ilmailukärpänen puraissut, hän hymyilee.

Timo Jokinen, 58

Työ: Kunnossapitoasentaja, sähkötöiden vastaava, Faerch Finland, Hämeenlinna.
Harrastus: Purjelentokoneiden korjaus- ja huoltotyöt.
Perhe: Aikuiset tytär ja poika.
 

Teksti: Mari Schildt, kuva: Reima Kangas