Heinäkuussa sähköasentaja Marko Smeds toteutti pitkällisen haaveensa: hän lunasti vanhan kotitalonsa Hattulan Pelkolan kylästä. Vapaa-ajan ongelmia Smedsillä ei juuri nyt ole ja työpaikan lomautukset eivät olisi voineet osua parempaan saumaan.

Hämeenlinnassa kertakäyttöastioita valmistava Huhtamäki lomautti elokuun lopussa työntekijänsä loppuvuodeksi siten, että työaika vähenee 20 prosenttia. Smedsille se tarkoittaa vapaapäivää tai paria viikossa.

Kotimaisemassa harva asia on muuttunut siitä, kun hän parikymppisenä täältä lähti 1990-luvun lopulla. Siellä täällä näkyy ensimmäisiä syksyn sävyjä. Koivuissa värähtelee yksittäisiä keltaisia lehtiä, metsänpohjasta pilkistää syksyistä sienisatoa. Kesän viimeiset kukat koristavat tienviertä, jonka takana lehmät rauhallisesti märehtivät. Vähän kauempana Salpausselän harjut tekevät maisemasta kumpuilevan.

Smeds sanoo, että paluumuuttajana hän tietää tarkalleen, mitä ja kuinka paljon pitää tehdä, että talo pysyy pystyssä ja lämpimänä.

Lapsena pyörittiin näissä metsissä. Rakennettiin majaa, kiipeiltiin puissa ja käytiin käpysotaa.

- Maalla saa vapaasti olla ja tehdä, mutta käytännössä koko ajan on tehtävä jotain. Mutta minulle tämä on hermolepoa, kun saa tehdä polttopuita pihan perällä ja touhuta. Enemmän siitä tulee stressiä, kun miettii, mikä kaikki on vielä kesken. Mutta kun tekee sitä hommaa, mikä sillä hetkellä onnistuu, siinä mieli lepää, hän juttelee.

Metsien ympäröimä, vaaleanvihreä rintamamiestalo oli alun perin Smedsin isän mummola, ja hänen vanhempansa asuttavat edelleen samaa pihapiiriä omassa talossaan. Useamman sukupolven asuminen lähekkäin on Smedsin suvussa tuttu asetelma, joten pelisäännöistä ei ole tarvinnut neuvotella. Omat tuvat ja omat luvat, ja kylässä voi käydä, kun asiasta on sovittu.

- Äiti tuossa juuri sanoi, että voi kun hän ehtisi nähdä sen päivän, kun kaikki on taas laitettu kuntoon. Tämä talo pysyy edelleen suvussa, ainakin oman elinikäni. Mutta iso työ on vielä siinä, että saa sellaiseen kuntoon, että säilyy seuraavallekin polvelle, Smeds hymyilee.

Smeds terästää kuuloaan.

- Peukaloinen! Aikaisemmin se ei kotimaisemissa laulanut, mutta nyt sitä on alkanut kuulla, Smeds ilahtuu.

 

Työmatkan varrella on Aulangon kansallismaisema, jossa järven ympärillä vihreät metsät jatkuvat taivaanrantaan saakka. Se innoitti muun muassa Jean Sibeliuksen säveltämään Finlandia-hymnin. Maisema sykähdyttää Smedsiä yhä, vaikka sen on nähnyt lukemattomia kertoja.

Tummien metsien, sinisten järvien ja oljenkeltaisten peltojen täplittämä, kumpuileva hämäläismaisema on Smedsin sielunmaisema.

- Lapsena pyörittiin näissä metsissä. Rakennettiin majaa, kiipeiltiin puissa ja käytiin käpysotaa. Puhallusputkilla singottiin pihlajanmarjoja vastustajaa kohti ja juostiin pitkin mettiä, hän muistaa.

Polkupyörät saivat kyytiä, kun poikasakki avarsi maailmaansa niin pitkälle, kuin tietä riitti.

- Se vähän rajoitti, kun piti illaksi päästä kotio takaisin syömään, hän hymyilee.

Smeds oli poikaporukasta aina se, joka halusi nähdä uutta. Häntä alkoi tympimään, jos aina oltiin samoissa paikoissa. Taipumuksen hän oli perinyt isältään, joka pakkasi aina vapaan viikonlopun koittaessa perheensä autoon, ja nokka suunnattiin jonnekin päin Suomea ja Pohjoismaita, toinen toistaan hienompiin luontokohteisiin.

Vuosia myöhemmin, kun nuoret kokoontuivat kylille viikonlopun viettoon, Smeds kavereineen heitti reput selkään ja meloi ojaa pitkin Vanajalle saareen viikonlopuksi. Kun järvi oli jäässä, perille pääsi hiihtämällä tai kävellen. Mikään ei pitänyt häntä pois ulkoilmasta. Lempiasia oli silloin sama, kuin nykyäänkin: metsän raikas tuoksu sateen jälkeen. Jos kesä kasteli, niin se myös kuivasi.

Smeds kertoo, että nyt, niin kuin silloinkin, luonto on hänelle ennen kaikkea elämys.

- Kun vaikka keskeltä metsää löytyy avokallio tai iso kivi, se tunne vain kumpuaa jostain; haltioituminen. Se voi olla paikan kauneus, tai sitten siinä paikassa voi olla jotain mystistä. Se pysähdyttää. Itselle se on kuin humahdus. Se tuntuu sisällä saakka, kun oikein kolahtaa, hän kertoo.

 

Ammattikoulun ja armeijan jälkeen Smeds oli elämässään risteyskohdassa. Oli aika hakea eräopaskouluun, tai valita jotain aivan muuta. Siinä kohdin haaveet olivatkin hiljaa ja varoittamatta muuttaneet muotoaan. Nuori mies halusi vieläkin kauemmaksi. Hän haki ja pääsi YK-joukkoihin; panssaritiedustelukomppaniaan Kosovoon.

Reissun jälkeen elämän kulmakivet tömähtivät paikoilleen: hänestä tuli kolmostyttöjen isä, omakotitaloasuja ja sähköasentaja Huhtamäen tehtaaseen Hämeenlinnaan. Luonto vain ei lähtenyt miehestä.

Metsässä vaeltaessaan Smeds kokee helpotusta, iloa ja onnea.

- Tunnen itseni vapaaksi. Metsässä minulla ei ole aikataulua. Kun lähden, vaikka olisi suunnitelma kiertää jokin reitti, niin aikataulua ei saa olla, hän sanoo.

Hän tavoittaa metsässä yhteyden suureen salaperäiseen.

- Se voi olla vaikka avokallio keskellä metsää, jossa ei muuta kuulu, kuin luonnonäänet. Voi pysähtyä, heittää repun selästä ja katsella vaan, hän kertoo.

Retkillä voi sattua ja tapahtua, mutta hänelle, jolla on kyky ja tahto lukea ympäristöään, harvemmin käy mitään ikävää. Kun talvella järveä ylittäessä kuuluu alta kunnon pamaus, Smeds säpsähtää, mutta ei pelkää. Hän tuntee jään.

- Terve kunnioitus pitää olla matkassa. Korkeaa jyrkännettä kannattaa kunnioittaa, eikä mennä hyppimään reunalle. Enkä lähde ylittämään lettosuota siitä kohdin, jossa se on märimmillään. Viime reissulla, kun sunnuntaina purin leirin, repun alta lähti kyy karkuun. Eivät käärmeetkään pelota. Tiedän, että ne ovat enemmän peloissaan. Keväälläkin, kun pitää silmät auki, ne yleensä näkee ajoissa, hän juttelee.

Usein on jo pimeä laskeutunut, kun sopiva yöpymispaikka löytyy. Leiri nousee pystyyn vaikka taskulampun valossa. Mieluisin nukkumapaikka on riippumatto, joka pitää viiman, hyttyset ja sateen loitolla. Vähäisetkin yöunet tuntuvat riittäviltä, kun saa herätä aamunraikkaassa ilmassa yhdessä vaaleankeltaisen aamunkoiton kanssa.

Jos voisin, asuisin ilman sähköä metsän keskellä.

 

 

 

 

- Hyvän leiripaikan tärkein ominaisuus on oma rauha. En mene metsään hakemaan kavereita. En enää nauti siitä, että tuiki tuntemattomia tulee samalle leiritulelle, ja pitäisi alkaa jutella. Sitä en sieltä hae. Haluan olla omissa oloissani, itsekseni tai omien kavereideni kanssa, ettei mene suorittamiseksi.

Kun tuli rätisee nuotiossa, ja savu kohoaa yötaivaalle, kaikki on Smedsin maailmassa kohdallaan.

 

Smeds kokee, että on ikään kuin syntynyt väärään aikaan. Hän sanoo olevansa uudisraivaaja, joka olisi onnellisimmillaan asumattoman korven keskellä luontaistaloudessa eläen. Onni on, että nykyinen puoliso Teija Soininen on tehty samasta puusta.

- Jos voisin, asuisin ilman sähköä metsän keskellä. Olisi mökki ja takka, ehkä saunamökki lisäksi. Se on meillä molemmilla ajatuksena avovaimon kanssa. Vaikka pohjoiseen jonnekin kairalle, jossa ei ole muita. Siellä voisi viettää aikaa, Smeds sanoo.

He ovat miettineet sitäkin, että jos kuitenkin voisi elättää itsensä luontomatkailulla.

- Hämeenlinnasta ja Hattulasta länteen ovat Etelä-Suomen suurimmat, yhtenäiset metsäalueet. Mutta voidakseen pystyttää leirin, tarvittaisiin sopimuksia lukemattomien maanomistajien kanssa. Pitäisi olla tukikohta. Tarvitaan ruokapalvelut. Ei se riitä, että kävellään metsässä. Ne, jotka haluavat liikkua luonnossa, tekevät sitä itsenäisesti ilman opastakin. Siksi asia ei ole niin yksioikoinen, hän sanoo.

Pitäisi lähteä suurempiin, yhtenäisiin metsiin. Pitäisi olla asiakaskunta.

- Jos nyt työt loppuisivat, lähtisin kouluttautumaan eräoppaaksi. Mutta muuten tuntuu, että en uskalla heittäytyä. Se elämä olisi huomattavasti vaikeampaa, kuin olla sähkömiehenä tehtaalla. Mutta on sitä mietitty, useammankin kerran. Eräopas olisi oikeasti se unelmien ammatti. Saisi olla luonnossa ja jakaa tietoa muillekin, Smeds miettii.

                     

Smedsin rintamamiestalon ympärillä riittää koivumetsää. Kun oikein tarkasti katsoo, puiden ja pusikoiden välistä pilkottaa vesi. Lehijärvi on noin puolen kilometrin päässä. Smeds on tehnyt aamupäivän polttopuita, jotta pirtti pysyisi talvellakin lämpimänä. Pate-koira seuraa isäntänsä puuhailua silmä kovana, ja haukkuu heti kysyvästi, jos Smeds katoaa hetkeksi nurkan taakse. Tekemätöntä työtä riittää, ja paikat ovat vielä hujan hajan.

- Näin alussa tämä näyttää vähän mustalaisleiriltä, mutta pikkuhiljaa kaikki hakee paikkansa, Smeds hymyilee.

Hän kertoo, että projektia tosiaan pukkaa: 1980-luvun pesuhuone ja veranta pitäisi räjäyttää, rakentaa väliaikainen keittiö, uusia 1970-luvun keittiö, lattiat pitäisi purkaa ja eristää. Piharakennusta pitäisi korjata. On peltikaton uusintaa, ulkovuorausta, seinien lisäeristystä. Pihalla omenapuut ja marjapensaat ovat villiintyneet. Kanoille pitäisi tehdä suojaisa tila. Ehkä nykyisten kahden koiran ja kolmen kissan lisäksi tulee myös lampaita.

- Kun lampaanvillasta keritään lankaa ja tehdään vaatteita, niin siinä vaiheessa minäkin joudun jo katsomaan Youtubesta videoita, miten se tapahtuu, Smeds nauraa.

Hän myöntää, että on aina ollut työnarkomaani, jonka on ollut vaikeaa olla vain, tekemättä mitään.

- Se on varmaan syy, miksi olen alkanut harrastaa luonnossa liikkumista. Muu tekeminen on pakko lopettaa, kun lähtee luontoon. Muuten tulen levottomaksi, jos en koko ajan tee jotain. Nyt enää ei ole pakko saada valmiiksi saman tien ja yötä myöten. Voin lopettaa ja jatkaa huomenna, Smeds sanoo.

Kun silmä kiertää kotipihan tuttuja maisemia – sitä silmää riivaavaa avohakkuukoloakin – hän miettii, että tämä taitaa olla viimeinen kerta, kun hän muuttaa. Nyt on paikka, minne palata.

Teksti Mari Schildt
Kuvat Marjaana Malkamäki