Suolahden Suojarinteeseen on ilmestynyt kolmessa vuodessa kansainvälisen tason frisbeegolfkeskus, kiitos Jarno Kolun, Sami Väisäsen ja Teemu Raatikaisen. Tai jos totta puhutaan, talkoissa on paiskonut töitä aktiivisesti viitisentoista muutakin fribailijaa, mutta he eivät ole paperiliittolaisia, joten vähät heistä.

Jarno työskentelee Nouryonilla Äänekosken kemian­tehtaan prosessinhoitajana, Sami Metsä Boardilla mekaanikkona ja Teemu sähkömiehenä. Istumme melko kulahtaneessa keittiössä selvittämässä, mistä on kysymys. Ulkopuolisen silmissä uutuuttaan viheriöivät nurmikentät riitelevät ison alueen elähtäneen oloisen kiinteistömassan kanssa.

On 2300 tunnin työt takana, tuloksena 18 väylää ja 30 koria.

– Tää Suojarinne on vanha kehitysvammaisten keskitetty kuntoutuslaitos, josta hiipui toiminta jo aikaa sitten. Ennen täällä oli hoidossa aivan älyttömästi kehitysvammaisia, muistelee Suolahdessa syntynyt Sami.

Nyt rakennusten takaa aukeaa melkein 30 hehtaaria neitseellistä peliareenaa. Koreja ei ole vielä asennettu paikalleen, vaikka kenttä avataan jutun tekoa seuraavana maanantaina talkooporukan kilpailulla. Eka virallinen kisa tiistaina kisat, ja viikon päästä Äänekoski Open.

Onko jäänyt vähän viime tinkaan?

– Ei ole, kun toistaiseksi mennään irtokoreilla. Kenttä ottaa lopullisen muotonsa myöhemmin, kun nähdään käytännössä mikä toimii ja mikä ei.

Jäätävä työ oli pakettipeltojen ryteikköjen raivaamisessa ja liito-oravien väistelyssä.

Miehet ovat todella tohkeissaan. On perustettu ÄKI DG -yhdistys kolme vuotta sitten asiaa ajamaan. On 2300 tunnin työt takana, tuloksena 18 väylää ja 30 koria. Kisa-alue erotettu metsistä 3000 valkoisella kepillä. 250 puuta istutettu ja tehty tekolampia. Ratojen läpäisyyn kuluu nyt 2,5 tuntia, vajaa neljän kilsan lenkki. Pisin väylä 330 metriä, johon tarvitaan holarin heittäjä jo aurinkokunnan ulkopuolelta.

– Jäätävä työ oli pakettipeltojen ryteikköjen raivaamisessa ja liito-oravien väistelyssä.

Keskus on 46 000 EU-euron talkoilla tehty, 20 eurolla tunti ja 40 eurolla konetunti. Rahoja ei todellakaan ole ollut helppo saada, sen tietää ne lypsänyt Jampe. 

– Tuen hakemiseen meni tuhansia tunteja. Ymmärrän täysin että Suomessa jää EU-rahaa käyttämättä, on se niin älytön viidakko.

Viidakon läpäisy onnistui Jampelta, ja rahaa on vielä jäljelläkin! Niillä ostetaan mönkijä ja rakennetaan 12 tiipaikkaa lisää. Kaupungilta on saatu viimeisen päälle hyvä ruohonleikkuri lainaan, leikkuuväli neljä metriä. Sillä menee kuusi tuntia alueen ajamiseen. Isot on kuviot.

Fribailu alkaa olla täysi-ikäistä Suomessa. Jampe ja Sami heittelivät eka kertaa Peurungassa vajaa 20 vuotta sitten. Ensimmäinen oma rata Äänekosken liikuntapuistoon syntyi 2013. Sen jälkeen ratoja on tehty useita, joilla kaikissa on ollut sama ongelma. Muut ihmiset.

– Mutta heittäjät on valveutuneita. Ei yritetä heittää koiran­ulkoiluttajia päähän, vaikka ovatkin tiellä yhtenään.

– Nyt on sitten 30 hehtaaria lääniä ihan meitä varten. Ei varmana rakenneta enää koirapuistoa keskelle aluetta niin kuin Äänekoskella tehtiin. Ollaan tehty kuolevaan Suolahteen maailmanluokan rata, pelkästään meille pyhitetty!

Jampe ja Sami ovat kaveeranneet jo kauan töiden kautta ja laskettelureissuista, Teemu tutustunut Jampeen Samin kautta kolme vuotta sitten. Seudun fribailijoista on tullut viime vuosina heille oma porukka – mikäpä voisi yhdistää ihmisiä enemmän kuin pieni muovinen ufo.

Innostus voi olla kirjaimellisesti uskomatonta.

– Yks kaveri kun haksahti lajiin, hän kertoi aina vaimolle lähtevänsä pubiin, kun ei se olisi kuitenkaan uskonut miehen lähtevän kirjaston taakse heittelemään.

Seuran kesäkauden lopuksi järjestetään saunailta valtaosin miehiselle porukalle. Sama miehisyys on vallalla radallakin. Ongelma on se, että naiset eivät saa pelata rauhassa, kun miehet kertyvät ympärille.

– Onhan se vähän niin. Minäkin tutustuin kumppaniini fribahommissa, Teemu kertoo.

Ollaan peruskysymysten äärellä. Kuunnellaaan hetki hiljaa, kun vesi alkaa ropista katossa. Katsellaan säätiedotuksia. Toivottavasti seuraavalla viikolla ei sada, kun kenttä aukeaa.

Teksti ja kuva: Ilkka Palmu