Siinä se kelluu, sukurasite. Mitenkään muutenkaan kuopiolainen Marko Tirronen ei oikeastaan osaa selittää, miksi piti hurahtaa juuri vanhoihin höyryaluksiin. Vuonna 1915 Varkaudessa rakennettu S/S Parsifal herättää ansaitusti huomiota Kuopion satamassa. 21 metriä pitkä ja noin viisi metriä leveä laiva kelluu laiturissa ylväänä lajinsa edustajana.

Katse nousee mustista kyljistä kohti kahden kerroksen punaisia kansirakenteita ja valkoisia kaiteita. Näkyy ruori, ja takana paksu, mustavalkoinen piippu. Kun aurinko paistaa, Kallavesi lainehtii ja lokit kirkuvat, höyrylaivaromantiikka on hyvinkin kohdillaan. Suomi-Filmistä tutusta kuvasta puuttuu vain haitari ja Kipparikvartetti: ”Tervahöyrymme verraton, on, on, on!”

Syyllinen siihen, että Tirrosesta ei tullut pelkästään kunnossapidon käynninvarmistaja Kuopion Mondi Powerflutelle, vaan myös laivanvarustaja, taitaa olla hänen isoisänsä. Ukki Kaarlo Tirronen seilasi sotien jälkeen 1940- ja 50-luvuilla koneenkäyttäjänä höyrylaivoissa. Kymmenet höyrylaivat huolehtivat 1900-luvun alkuvuosikymmeninä metsäteollisuuden tehtaiden puunsaannista hinaamalla tukkilauttoja järvillä.

Höyrylaivojen työt tukinuitossa loppuivat pikkuhiljaa 1960-luvulla. Tirrosen isä Hannu Tirronen ja ukki ryhtyivät kuitenkin kunnostamaan 1970-luvulla Kuopion satamaan unohtunutta S/S Wipunen -höyrylaivaa, kun sen omistajayhtiö halusi korjauttaa sen huvikäyttöön. Jaloissa hääräsivät myös pienet veljekset Marko ja Mika Tirronen. Varsinkin pikkuveli Mika vaikuttui näkemästään ja kokemastaan niin, että ehdotti vuosikymmeniä myöhemmin, 2000-luvun alussa, velipoika-Markolle oman höyrylaivan hankkimista.

– Tällaista ei voi yksinään käyttää, eikä siis omistaakaan, mutta kolmelta se jo sujuu. Veljen kanssa mietittiin, että kenet tähän saisi kimppaan. Ikosen Jukka, sehän hölmö lähti mukaan, Tirronen nauraa.

– No näinhän siinä kävi. Markon kanssa ollaan tunnettu natiaisesta asti, samoilla nurkilla astuttu. Meillä oli aikaisempia autoharrastuksia, ja samoissa porukoissa on pyöritty, Ikonen myöntää.

Oliko se sitten menoa?

– Sitähän se on lähinnä ollut. Tuloja on ollut hyvin vähän. Pitäähän se raha ja aika käyttää, muutenhan se alkaisi kertyä ihan tolkuttomasti, Ikonen virnistää.

Kun Mikalle kertyi muuta projektia, hän ehdotti, että hankkisi tilalleen uuden osakkaan höyrylaivakimppaan. Serkkupoika Teemu Hukka oli pahaa aavistamatta pyörinyt mukana poikien höyrylaivahommissa.

– Se oli luontainen siirtymä, eikä oikeastaan tarvinnut houkutella. Samanlaisia hölmöjä ollaan. Eihän täyspäiset tällaisiin hommiin lähde, Hukka huokaa.

Laivanvarustajiksi siis ryhdyttiin, kun sopiva alus löytyi Sulkavalta vuonna 2003. Kuopiota päin ajaessaan tuoreet omistajat katselivat peltikattoruuveja kumitiivisteineen pitkin pohjaa. Se on parempi tapa tilkitä vuotoja kuin purukumi, mutta selvä oli, että uudet omistajat olivat juuri hankkineet itselleen ennen kaikkea työmaan. Kaikkien onneksi se kellui, ainakin toistaiseksi.

– Vaihdettiin pohjalevyä noin 100 neliötä yhtenä talvena, ja meni siinä kesäkin. Omana työnä tehtiin, ja kavereita oli auttamassa, Tirronen kertoo.

Samalla menivät myös sisuskalut uusiksi. Kone on sentään alkuperäinen, 173 indikoidun hevosvoiman Compound. Perheet oppivat tietämään, että jos herrat olivat hukassa, laivalla he eivät silloin olleet. Pohjan ja sisuksen uusimisen jälkeen alus hiekkapuhallettiin ja maalattiin Anttolan telakalla.

– Pikkuhommat eivät lopu ikinä, Tirronen sanoo.

– En tiedä kumpiko on hankalampi omistaa, rintamamiestalo vai laiva: Kun yksi kohta on valmis, tulee toinen, joka pitää laittaa, ja sitten kohta uusiksi, Ikonen komppaa.

Aluksen nimi herättää useinkin kysymyksiä. Omistajat juttelevat, että nimi tulee Richard Wagnerin Parsifal-oopperasta. Alus rakennettiin vuonna 1915 Varkaudessa metsäteollisuusyhtiö A. Ahlströmille yhdessä puolenkymmenen sisaraluksen kanssa, jotka tunnetaan edelleen oopperasarjana.

– Ahlströmin sen aikainen telakkamestari oli oopperataiteen ystävä, ja nimesi laivoja oopperoiden mukaan. Tämä nimi tulee Wagnerilta, toinen laiva on nimeltään Carmen ja ainakin Oberoneja on olemassa jo sarjassaan kolmas Savonlinnassa, Ikonen kertoo.

Hän on yrittänyt lukea Parsifalin juonta, mutta Wagnerin versio keskiaikaisesta graalin maljan tarinasta on vähintäänkin kiemurainen: Viisituntisen oopperan läpi istunutkaan ei välttämättä osaa sanoa, mitä oopperassa tapahtuu ja miksi. Laivanvarustajat nyökyttelevät, että kun ooppera tulee Savonlinnan oopperajuhlien ohjelmistoon, niin höyrylaivaharrastuksessa on huomattavan fiksua säästää nimenomaan oopperalipuista.

Työntäyteisinä vuosikymmeninään Parsifalilla on ollut ohjaimissa päällikkö ja perämies. Konepuolella on työskennellyt konemestari ja lämmittäjä, ja kannella 3–5 kansimiestä. Emäntä on hoitanut muonituksen. Höyryhinaajat ovat seilanneet järvellä tauotta tukkilautat perässään, ja miehet ovat työskennelleet vuoroissa. Jos on tarvinnut käydä maissa, lautta on jätetty järvenselälle odottamaan. Parsifal hinasi etupäässä nippulautaa Varkauden, Joensuun ja Savonlinnan reiteillä.

Parsifalin taipaleen poikkeusaikaa ovat olleet vuodet toisen maailmansodan jälkeen. Laivasta löytyy sen alkuperäinen lokikirja, jonka mukaan vielä vuonna 1948 Parsifal on ollut valtion hommissa miinanraivaajana Suomenlahdella. Merellä Parsifal on käyttänyt polttoaineenaan kivihiiltä.

– Perimätieto kertoo, että miinat on ensin paikallistettu, ja nostettu sen jälkeen pintaan. Keulakannella on ollut 25 millin tykki, ja sillä on ammuttu miina säpäleiksi, Ikonen kertoo.

Höyrylaivojen käyttö uittotöihin loppui 1960-luvulla. Moni laiva meni romuksi tai dieselöitiin. Toiset jäivät vain virattomiksi, kuten kävi myös Parsifalille.

– Näitä ei arvostettu ollenkaan, olivat romuraudan hinnoissa, Ikonen sanoo.

– Suomi alkoi siirtyä kumipyörille, Tirronen perustelee.

Harrastajat ovat pelastaneet 1970-luvulta lähtien niin monta, vanhaa höyrylaivaa, että nykyisin Suomessa on kansainvälisestikin huomattava höyrylaivasto, yhteensä 80–90 alusta. Monet niistä, kuten myös Parsifal, ovat Museoviraston ylläpitämässä perinnealusrekisterissä. Se tarkoittaa, että korjauksiin voi saada pientä tukea.

– Entisöinti, kunnostaminen ja perinteen ylläpito on nimenomaan se harrastus. Joskus harvemmin päästään jopa ajelemaan! Kun vertaillaan, paljonko käytämme aikaa laivan ylläpitoon ja paljonko ajetaan, niin ajoaika on todella pieni. Mutta toisaalta, kun meistä aika jättää, todennäköisesti laiva edelleen liikkuu, Ikonen sanoo.

Kun laivanvarustajat ovat tarpeekseen virittäneet alusta kuntoon, saatetaan päästä myös järvelle. Sitä ennen tarvitaan metrisiä koivuhalkoja – ja paljon. Tirronen kertoo, että eräänkin kerran he menivät ostamaan vanhalta isännältä puuta.

– Hän kyseli rinta röyheänä, että paljonko tarvittaisiin, olisi kymmenen pinokuutiota koivua myytävänä. Sanottiin, että mepä otamme nämä kaikki. Onko sinulla näitä jossain enemmänkin? Kuulemma oli, vielä samanlainen määrä. Käytiin katsomassa sekin ja sanottiin, että otamme tämänkin, Tirronen kertoo.

Isäntä alkoi jo näyttää järkyttyneeltä, kun hänelle selvisi, mihin miehet tarvitsivat kaikki hänen puunsa: matkaan Kuopiosta Savonlinnaan ja takaisin.

Ylläpitolämmityksineen puuta kuluisi melkein koko määrä yhden viikonlopun aikana. Höyrykattila on kooltaan 7,5 kuutiota eli puun lisäksi Parsifal kuluttaa vettä yli 7 000 litraa.

Parsifalin päällikön virkaan on kouluttautunut Ikonen. Tirronen ja Hukka tekevät konemestarin, lämmittäjän ja kansimiesten hommat. He käyttävät konetta sen mukaan, mitä päällikkö kilisevää telegrammia kääntelemällä käskee. Välillä kuuluu komentoja huutotorvesta.

– Siis toiveita, päällikkö korjaa.

Emännäksi rupeaa laivanvarustajien mukaan hän, joka, joka ei muuhun hommaan taivu. Perunoita ja kahvia keitellään, mutta yleensä ei samassa, maalta kannetussa vedessä. On kaasuliesi, pari jääkaappia ja grilli kannella.

– Esimerkiksi juhannuksena syödään perinneruokaa eli makkaraa, ja päälliköllä ja konemestarilla on vissylinja, Tirronen tarkentaa.

Kun nukkumatti kutsuu väsynyttä laivailijaa, Parsifalista löytyy vuoteet 11 hengelle kahdesta hytistä sekä sisävessa. Kesän kuumimmat helteet löytyvät konehuoneesta, jossa on hyvinkin 35–40 astetta lämmitä.

– Paras hetki on, kun köydet laitetaan kiinni ja pääsee konehuoneesta pois. Onneksi ei koko reissua tarvitse olla kannen alla, Hukka tuumaa.

– Niin, välillä pääsee nukkumaan. Kunhan ei nukuta konehuoneessa; voi tulla rakkoa poskeen, Tirronen lisää.

Juhannuksena laivanvarustajat ajelevat runsaan seitsemän solmun vauhdilla katselemaan juhannusjuhlia ja kokkoja. Kesäretken reittiä voi määritellä myös se, mistä on puute: Laivalla ei ole saunaa. Siksi saunalliset tuttavat saattavat hyvinkin saada höyrylaivallisen yllätysvieraita. Myös leirintäalueilta löytyy saunoja.

Parsifal on vakituinen vieras myös höyrylaivaregatassa. Sellaisia Suomen Höyrypursiseura järjestää kesäisin neljällä eri vesistöllä. Saimaan regatta ajetaan tänä vuonna Mikkelissä 8. heinäkuuta.

Jos ukkonen sattuu järvellä päälle, miehet vakuuttavat, että siitä Parsifal ei ole moksiskaan. Mitä nyt sähköt voivat mennä, ja joltain voi puhelin pimahtaa.

– Kelejähän ei voi valita. Kun vettä tulee vaakasuoraan, ja pipo päässä istut tuolla ylhäällä, silloin miettii, että voi kun pääsisi kotiin, Ikonen hymyilee.

Geenejään harvempi pääsee karkuun. Sen Tirronen on joutunut myöntämään. Isä ja ukki ehtivät nähdä, että pojat jatkoivat heidän höyrylaivaharrastustaan.

– Ukki oli erittäin ylpeä. Isäkin ihaili isoa ja näyttävää hanketta, että ovat pojat uskaltaneet lähteä hommaan. Heillä itsellään oli paljon muistoja höyrylaivoista. Jatkuvuus on vanhoille ihmisille tärkeä asia, Tirronen miettii.

Parsifalia kunnostaessaan Tirronen huomasi, että yllättävän hyvin olivat isän ja isoisän opit juurtuneet. Jos tuli kunnostaessa mutkaa matkaan, keinot kyllä löytyivät, kuin olisivat edelliset sukupolvet vierestä kuiskanneet.

Parsifal on myös muistuttanut yhteistyön ja kavereiden merkityksestä. Sen kanssa oppii äkkiä, että yksin ei höyrylaivalla tee juuri mitään.

– Kavereiden merkitys on ollut suuri. Apua on saatu, kun sitä on tarvittu. Olemme heitä kyllä kiitelleetkin ajan saatossa. Olemme toki ottaneet heitä kyytiin, se nyt on vähäisintä mitä olemme voineet tehdä, Tirronen sanoo.

Hän arvelee, että ylipäätään se, että on ollut käsille töitä ja päälle pohdittavaa, on ollut hänelle tärkeää. Rassata ihmisen pitää; ensin vanhoja autoja ja nyt vanhaa laivaa. Entä nyt, kun Parsifal on hyvässä iskussa, ja vuodenaikaan liittyvien toimien lisäksi vaatii vain pientä laittoa?

– Kun liikutaan, varsinkin konehuoneessa on koko ajan tekemistä: pitää tankata puuta kyytiin, konetta käyttää ja huoltaa, lämmittää kattilaa, katsoa, että vesi riittää kattilassa, Tirronen luettelee.

Höyrylaivamies rentoutuu kotona.

Teksti: Mari Schildt, kuvat: Matias Honkamaa