Sadisteja. Pieni osa kajakeista on sellaisia: ne haaveilevat ensikertalaisen melojan keikauttamisesta norppien valtakuntaan. Tätä faktaa tulee uhmaamaan Saimaan rannalle kesäkuun alussa kahdeksan Kaukopään osaston työntekijää.

Liikuntajaoston tapahtumaa vetää kaksi Imatran Lapinkävijöiden ohjaajaa. Pian työnnetään kajakit veteen varavaatteet muovipussissa ja puhelimet minigripeissä, osa melojista teepaidoissa kun aurinko paistaa. Niin lähtee vedenrajaan liikuntajaoston vetäjä Tuomas Nurmikoskikin, vaikka ei ole eläissään melonut. 

Mitenkähän tässä käy?

Melontakuningas porukassa on eläkeläismies Timo Jumppanen, joka aloitti kanoottihommat kymmenkesäisenä seurakunnan kerhossa. Siellä tehtiin kanootti kokonaan vanerista, sellainen sisäjärville sopiva. (Se on jo poltettu, oli liian vanha. Julmaa.)

– Kanootilla ja kajakilla tulee nykyään melottua 100–500 kilometriä vuodessa. Aikoinaan Suomi meloo -tapahtumissa, milloin mistä mihinkin. Kilometrejä ei oo laskettu kauheesti, mutta kyllä Suomi on melottu päästä päähän moneen kertaan.

Jukka Rautiaisella on kanootti Haukiveden mökillä.

– Sillä tulee melottua norppia morjenstelemassa, nehän tulee kanootin viereen katselemaan. Koskia en ole laskenut koskaan, enkä ikinä melonut kajakilla.

Valtteri Skyttä vuokrasi toissakesänä pari kertaa kajakkia Puumalan Katosselällä, yritti hänkin nähdä norppia lämpöisissä vesissä, mutta turhaan. Nyt on vesi 16-asteista.

– Ei ole kylmää! Olen uinut pääsiäisestä asti, Timo kertoo.

– Älä viitti! Kylmää se on kuin piru!

Viimeinen mielipide on enteellinen.

Käyttöohjeet kajakille kertoo Timo. 1. kohta on tasapaino: istu rohkeesti. Jos on ratsastanut niin tietää, miten sulaudutaan liikkeeseen. Eli mitä jännittyneempänä istut, sitä vaikeampi on kajakkia hallita. 2. kohta: Muista liikuttaa vasenta ja oikeaa kättä vuorotellen! 3. kohta: kroppa. Jos osaa sen avulla meloa, aina vaan helpompaa.

Vaikeinta alussa on rantautuminen.

– Siinä kastuu kaikkein helpoiten, kun pitää tasapainotella jalka pohjaan.

Paras rantautumisen strategia kokemattomalle on siis silmitön vauhti, jolla kajakki kyntää itsensä kuivalle sannalle. Tai sitten pitää edetä rauhallisesti. Se lienee parempi tapa liikkua unelmia kohti.

– Jospa jossakin vaiheessa hommaan itseni pohjoiseen joelle kajakoimaan, Jukka miettii. 

– Yks työkaveri kehui, että Juvalla on hirmu hienoja koskia Oravareitillä. Sinne! miettii Tuomas.

Timon viime aikojen hienoin juttu oli meriretki Turusta Espooseen. Hienoin jokikokemus on ollut Kokemäenjoki Tampereelta Poriin. Vesi kiehtoo kaikkia miehiä, erityisesti Valtteria, joka harrastaa suppilautailua koiran kanssa ja avovesiuintia märkäpuvussa.

Entäs avovesiuinti kajakilla?

Ekakertalaista Tuomasta hirvittää Saimaan päällä, koska lähtö laiturilta ei ollut helppo. Hän istuu kajakissa kroppa niin jäykkänä, että horjahtelee koko ajan, eikä ole ainoa porukasta. 

Pian Tuomaksen kroppa lakkaa pelkäämästä ihan itsestään, alkaa luottaa kaatumisen estävään veden vastukseen melan lapojen päässä. Vartin päästä sujuu jo hyvin, jännitys alkaa vaihtua nautintoon. Samoin käy kaikille muillekin ummikoille. On niin kevyttä kulkea, ja niin kaunista! Kaikki sujuu loistavasti, kunnes...

Nousee tuuli. Sataa. Päätetään jättää rantautuminen seuraaviin kertoihin. Parin tunnin reissu lyhenee puoleen. Tuomakselle tulee kylmä, melotaan nopeammin. Päästään takaisin, nostellaan kajakit paikoilleen. Tuuli lakkaa. Taivas valkenee.

Kaikki kastuivat, mutta so what. Aurinko paistaa pilven takaa ja kajakeillakin on hyvä mieli. Yksikään ei ollut sadisti.

Teksti: Ilkka Palmu, kuvat: Mikko Nikkinen