Ajatus miesten välisestä pyöräilystä syttyi vuonna 2019, kun piti keksiä jäähallijäiden lähdettyä kesätekemistä. Sitten tuli korona, ja harrastus lähti käsistä. 

– Nää rupes pyöräileen, jotta olis parempia kiekkomiehiä, mutta kävi tosinpäin: jääkiekkotaidot luhistui, Pasi Kukko kertoo.

Lätkän pelaaminen ja maastopyöräily on sama asia juttujen tason suhteen, mutta toisten tuuppiminen puuttuu. Ja polulla on eri miehet parempia kuin jäällä. 

Miksi maastopyöräily on kivaa? Ensinnäkin: sähkö.

Nykyään pyöräringissä on 33 miestä, joista lenkille pääsee keskimäärin 15. Täällä väellä kokoonnutaan joka tiistai-ilta Jämsän torin keskipisteeseen, Akuliinan kahvilan eteen, ajellaan sellainen keskimäärin 32,5 kilometriä kahteen tuntiin – kiitos Markku Excell Rantanen likiarvosta! – ja palataan Akuliinan terassille. 

Se on illan kohokohta, joskus ja joillekin noususuhdanteinenkin. Lenkki käydään läpi, lauotaan viimeiset kettuilut ja nauretaan yhdessä kommelluksille; nesteytetään nollapistenolla-miehet ja kaljaveikot kohti mukavaa kotimatkaa.

Tällä kertaa istuskellaan terassilla ennen lähtöä. Tarjolla on Kukko, Rantanen, eläkemies Reijo Lampinen, Mänttän jätti Marko Rauhala ja Kaipolan tehtaan jälkihoitelija Tero Salminen, porukan kovakuntoisin. Tarkoitus on selvittää, miksi maastopyöräily on kivaa.

Ensinnäkin: sähkö.

– Tarvii sähköpyörääkin polkea, ja jos ei väsy, niin vaikeennetaan reittiä. Reissun jälkeen on reidet väsyneet kaikilla.

– Ja se tuntuu ihanalta! Kolme tuntia lenkin jälkeen on hyvä olo, ei satu mihkään.

Miehet pyöräilevät mahdollisimman paljon mutkaisia polkuja. Sähkö ei auta kivien kiertelyssä. 

– Keskivauhti 15 km tunnissa, metsässä 12–13, kertoo Rantanen.

Toiseksi: maastopyöräily on vaarallista. Joka iikka on lentänyt tangon yli.

– Sanotaanko vaikka että kivet on säilyneet ehjinä.

– Viime kesänä oli yksi reissu, kun sanoin että tehkää työ niin, että talutatte, mutta kyllä melkein kaikki taisi selvitä kivikon yli kahdella pyörällä, Pasi muistelee.

Kolmanneksi: maastopyöräily on yhteisöllistä. Ei nyt ihan lätkänpelaamista voita, mutta kuitenkin. Periaate on 15 jätkää jonossa, ja neljän viiden metrin rako välissä.

– Meillä on niitä, jotka rankaisee välillä itseään (Tuomas Lyytikkä, Salminen ja Petri Natri), keskivertoja ja sitten Lampinen. Erikoiskoepätkät vedetään kovaa, niiden jälkeen jäädään odottamaan eläkeläistä, ja sitten lähdetään välittömästi kun hän saapuu väsyneenä. Ideana on se, että kaikilla on kivaa koko ajan!

– Aina vaan tota iästä kettuilua. Kysyn vaan, kuinka vilkkaasti teillä liikkuu luistin, kun ootte 70-vuotiaita, nurisee Lampinen leikillään.

Maailmassa on virallisia maastopyöräilyporukoita, jossa kausi alkaa niin, että kaikki yrittävät apinan raivolla olla nopeampia kuin muut, ja sitten muutaman kerran jälkeen jää touhu sikseen. Mitäpä järkeä. HC Greatissa vauhti ei ole pääasia: jos veri maistuu suussa, se on tapaturmallista.

– Ja mää on tarkoituksella hitain, ettei kenellekään muulle tule paha mieli, sanoo Lampinen.

Jämsässä on kuulemma tosi hyvät maastoreitit pyöräillä. On vanhoja päitsireittejä, joilla ei enää saa ajaa maanomistajien mielenmuutosten jälkeen enduroa, ja sitten Himoksen reittejä. Luonnon rauhaa satoja kilometrejä. Kun vauhti on hillittyä, ehtii nähdä muutakin kuin edellä ajavan selän. Marjanpoimijat pysähtyvät mustikkamättäälle, merkkaavat paikat karttaan ja tulevat seuraavana päivänä poimimaan.

Kello käy kuutta, ja torille kerääntyy kypäräpäistä porukkaa. Otan valokuvan, sanon heipat ja häviän. Miehet polkaisevat maastoa kohti. Minun käy heitä kateeksi. Olisi hienoa harrastaa samanlaista yhteenkuuluvaisuuden tunnetta.

Teksti ja kuva Ilkka Palmu