Marko Mustikaisen autotalli on omistettu Saimaan Pallolle. Hänen kokoelmansa on ällistyttävä.
Parasta elämässä
– Tykkään istua täällä mummon vanhassa lökötuolissa ja laittaa vaikka vanhan maalikoosteen pyörimään. Täällä en ikinä murehdi. Marko Mustikainen asuu Lappeenrannassa ja työskentelee käyttäjänä UPM:n Kymin tehtailla Kouvolassa.
Kiekko viime kevään finaalipelistä.
SaiPan harjoitusohjelma 23.4.-1.9.1969. Seura oli pudonnut SM-sarjasta kauden 1968-69 päätteeksi.
SaiPan varmaankin kaikkien aikojen legendaarisin pelaaja on Lalli Partinen. Hän edusti Suomea maajoukkueessa 120 ottelussa ja pelasi kasvattajaseurassaan SaiPassa 1959-1969.
Marko Mustikaisen mielestä Raimo Helminen on tehnyt hienoa työtä SaiPan valmentajana. - Mutta sehän on selvä, että Raipe on sydämeltään Ilveksen mies, Mustikainen toteaa. Helminenkin on aikonut tulla tutustumaan kokoelmaan.
"Saipa oli minulle elämän tärkein asia lapsena, tai isä ja äiti sattoivat olla samoilla paikkeilla. Pääsin isän mukana otteluihin nelivuotiaasta. Eka pelissä suurin ihme oli jääkone. Muistan yhä puupenkit ja lihapiirakan höyryn.
18-vuotiaaksi asti katsoin kaikki SaiPan kotiottelut eikä niitä ole vieläkään jäänyt monta väliin. Isä näki kaikki kotipelit 1954–2021. Hän menehtyi viime syksynä samana päivänä, kun Kaukaan paperitehdas suljettiin, ja minulta meni työpaikka.
Alakouluaikaan muutimme 200 metrin päähän jäähallista. Koulun jälkeen viskasin repun nurkkaan ja lähdin katsomaan harjoituksia. Joskus hallin hoitaja ajoi minut pois, mutta seurasin melkein kaikki treenit Petri Skrikon, Ralph Coxin ja Heikki Mälkiän aikaan, kun SaiPa nousi ensimmäisen kerran liigaan.
Keräily alkoi nelivuotiaana, kun mummon pannuhuoneessa etsin vanhoista lehdistä juttuja SaiPasta. Nyt minulla on pelipaitoja, luistimia, mailoja ja varusteita, lehtileikkeitä, mitaleita, videoita ja kaikkea muuta. En tiedä lukumäärää. Täällä on esimerkiksi SaiPan ensimmäinen kypärä, Lalli Partisen varusteita sekä hänen viimeisen SaiPa-matsinsa maila ja Ossi Vainikan vuonna 1959 käyttämä villapaita.
SaiPan pelipaidoista minulta puuttuu ensimmäinen vuodelta 1954 sekä vuoden 1962 paita. 1954 pelipaitoja ei luultavasti ole enää olemassakaan. Minulla on niistä irti revittyjä logoja. Ennen edustusjoukkueen pelipaidat kierrätettiin junnuille. Täällä on joukkuekuva, jossa Pave Maijanen on varmaan b-juniori-ikäisenä päällään tuo vuoden 1962 paita. Äsken hankin ehkä kovimman SaiPa-paidan, Petri Skrikon viimeisimmän, vuodelta 1983.
Tšekit Otakar Janecký ja Jaroslav Benák tulivat SaiPaan kaudeksi 1990–91. Lappeenrannassa he menivät suoraan Kleopatraan kaljalle. Siellä sain heiltä takuulla ensimmäisenä nimmarit – tuopinaluseen.
Pitkään hankin esineitä vain ostamalla. Esimerkiksi Pentti Matikaisen paidan ostin suoraan häneltä itseltään. Nykyään saan lahjoituksiakin. Täällä vierailee usein pelaajia ja valmentajia. Monet haluavat lahjoittaa jotain uniikkia. Tilaan äidiltä pullaa ja iäkkäimmille riisipiirakoita. Myös uudet työkaverit Kymin tehtailla rakastavat sitä pullaa.
En yhtään hae julkisuutta. Haluan tutkia ja tallentaa SaiPan historiaa. Kovin juttu on, että tapaan paljon ihmisiä. Olen ystävystynyt vanhojen pelaajien ja eri seurojen fanien kanssa.
Pelien tulokset eivät ole enää aivan yhtä tärkeitä, mutta esimerkiksi vuoden 2014 tappio pronssiottelussa Rauman Lukolle otti koville. Raumalta palatessa en sanonut bussissa sanaakaan. Puoli vuotta meni tuskallisesti, ja vieläkin tuo häviö harmittaa jopa enemmän kuin tappio viime kevään finaaleissa KalPalle.
Viimevuotisen hopean jälkeen sanoin, että en mene parturiin ennen kuin SaiPa voittaa mestaruuden. Enkä ole mennyt. Saa nähdä, miten siinä käy. Vaimoni Sanna ei usko mestaruuteen…
Täällä on kuva Sannastakin SaiPan cheerleaderina kaudella 2004–2005. Kuva on kokoelman arvokkain esine."
Teksti: Reima Kangas, kuvat Mikko Nikkinen