Kun Pertti Paattakainen tuli  Äänekosken sulfiittitehtaalle 1970-luvun lopulla, tehtaassa oli työntekijöitä, joiden nuoruudessa sellupaaleja oli pukattu kottikärryillä ja pakattu käsin. Paattakaisen aloittaessa tahti oli jo toinen, mutta kaukana nykyisestä. Nyt hän tarkkailee monitoreita Metsä Fibren biotuotetehtaassa.

– Tässä tehdään suurin piirtein samalla porukalla parissa viikossa se määrä sellua, mikä minun aloittaessani tehtiin vuodessa, Paattakainen sanoo.

Kun Metsäliiton omistama sulfiittitehdas lopetettiin, Paattakainen siirtyi viereiseen sulfaattitehtaaseen, sitten Metsä-Botnian sellutehtaaseen. Kaikki kolme tehdasta ovat olleet samoilla tantereilla, ja ne on purettu pois uuden tieltä. Jotain pysyvääkin silti on.

– Tuote, sellu, on edelleenkin samaa ja paalitkin ovat melkein saman näköisiä kun ennen. Peruskuitu on ollut samaa yli sata vuotta, sanoo Paattakainen.

Voi ajatella, että hänen työuransa vahvistaa perinteistä käsitystä suomalaisesta metsäteollisuudesta; tehdään aina samaa tavaraa ja kehitetään vain tuotannon nopeutta.

Otetaan tähän toinen samansuuntainen kertomus, jota Jyväskylän yliopiston liiketoimintahistorian professori Jari Ojala kertoo usein opiskelijoille. Itsenäistymisensä jälkeen Suomi rakensi kauppayhteyksiä Japaniin. Suomi vei sellua ja Japanista tuotiin kalaverkkoja. 1930-luvulla Japanista ruvettiin tuomaan kalliimpia kankaita ja Suomesta vietiin sellua. Viisikymmentäluvulla Japanista tuotiin optiikkalaitteita ja Suomesta vietiin sellua. 1960-luvulla Japanista tuotiin Suomeen ensimmäisenä eurooppalaisena maana autoja ja 1970-luvulla silloista huippuelektroniikkaa. Suomesta vietiin sellua.

Ojalan tarkoitus ei ole vähätellä, vaan kuvata yhden tuotteen varaan rakentunutta vientiteollisuutta. Hän korostaa, että kyseessä on laadukas ja monipuolinen raaka-aine.

– Tällä hetkellä näyttää, että sellulle on aina kysyntää. Se on hyvin monikäyttöistä, mikä ei aina näy julkisessa keskustelussa, sanoo Ojala.

Suuri kysymys kuitenkin on, miten sellusta saataisiin enemmän rahaa Suomeen. Ojala toteaa, että metsäteollisuuden asema on Suomessa valtava. Sen arvonlisän tuottaminen on Suomen kansantalouden kannalta elintärkeä asia.

– Aina olisi parempi jalostaa. Puulle on saatava mahdollisimman suuri lisäarvo luontoa ja luontoarvoja kunnioittaen. Isommassa mittakaavassa tämä tarkoittaa nykyaikaista selluteollisuutta, josta on jo opittu puhumaan biotuotteina, sanoo Ojala.

Suomesta hakatusta runkopuusta meni viime vuonna kuituteollisuuteen noin 48 prosenttia, kertoo Luonnonvarakeskuksen tilasto. Suomessa tuotetusta selluloosasta puolestaan noin puolet meni vientiin sellaisenaan, jalostamatta.

Metsäteollisuuden tilastojen mukaan sellua vietiin viime vuonna 3,6 miljoonaa tonnia, joista saatiin 2,7 miljardia euroa eli noin 750 euroa tonnilta. Siis 75 senttiä kilolta.

 Ajatellaanpa, että sellusta tehtäisiin Suomessa tekstiilikuitua, kuidusta kangasta ja kankaasta takki, joka maksaisi 150 euroa. Paljonko olisi kilohinta? Takin tilalla voisi olla melkein mitä tahansa, sillä sellusta voi tehdä melkein mitä tahansa. Ongelma on kehittää tuotteita, jotka saa kaupaksi kannattavasti.

Kun puhutaan metsäteollisuuden mittakaavasta, ei riitä, että pieni paja tekee hyvää tavaraa. Valmistaapa mitä tuotetta tahansa, määrää mitataan tonneissa, ja niitäkin on paljon. Avainsana on skaalattavuus. Pitää keksiä ratkaisut, jolla tuotanto saadaan suureksi ja taloudelliseksi. Vaatii helposti miljardeja euroja ennen kuin uudesta tuotteesta saa aikaan bisnestä.

Jyväskylän yliopiston strategisen johtamisen professori Juha-Antti Lamberg on tutkinut metsäteollisuutta vuodesta 1995 asti. Aluksi näkökulma oli lähinnä historiassa, mutta vuodesta 2000 lähtien enemmän strategiassa ja tuotekehittelyssä.

– Tämä on minulle tärkeä aihe. Olen 30 vuotta miettinyt, miten homma toimii ja toimiala kehittyy. Meillä on suuri tutkimusryhmä ja työstämme jatkuvasti näitä asioita Lamberg sanoo.

Hän toteaa, että parikymmentä vuotta sitten isojen suomalaisten metsäfirmojen johtaminen oli murrosvaiheessa. Neuvostoliiton aikana Suomi oli ollut puoliksi sääntelytalous kartelleineen ja sopimuspohjaisine järjestelmineen. Kun tuli siirtymävaihe markkinatalouteen, yritysten johtajat eivät aluksi nähneet miten maailma muuttuu.

– Optimoitiin 20 vuotta pelkkää painopintaa. Siitä ei oikein voinut keskustellakaan, että entä jos markkina olisikin pienenemässä, mikä sitten kävikin toteen, kärjistää Lamberg.

Hänen mielestään nykyään johtaminen on moni­ulotteisempaa. Tämä onkin sopiva kohta kysyä, millaiseen maailmaan nyt pitäisi valmistautua.

Neljä suurta kysymystä

Viime aikoina on puhuttu esimerkiksi puupulasta ja muista enemmän tai vähemmän alueellisista tekijöistä, jotka voivat vaikuttaa suomalaisen metsäteollisuuden kilpailukykyyn. Juha-Antti Lamberg esittää lisäksi neljä maailmanlaajuista kysymystä.

1. Lyhyen ja pitkän kuidun suhde

Lambergin mukaan tämä on keskeinen kysymys. Entä jos pitkä havupuukuitu ei jatkossa olekaan kaikkein kilpailukykyisin tietyissä tuotteissa? Entä jos lyhyestä kuidusta pystyy tulevaisuudessa tekemään sitä, mitä tehdään nyt pitkästä? Lyhytkuituinen eukalyptuspuu kasvaa nopeasti ja on paljon halvempaa raaka-ainetta kuin pohjoisen havupuu. Tähän liittyy kaksi jatkokysymystä: kuinka nopeasti Suomessa keksitään uutta käyttöä pitkälle kuidulle ja toisaalta kuinka nopeasti lyhyen kuidun käyttöä kehitetään maailmalla. Ainakin Aasian mailla on suurta kiinnostusta lisätä eukalyptuksen ja muiden vaihtoehtoisten raaka-aineiden käyttöä.

2. Väestön kehitys ja talouskehitys

Kiinan markkina rupeaa tasoittumaan kymmenen vuoden kuluessa, koska ikärakenne muuttuu.

– Sillä voi olla yllättävän suuri maailmanmarkkinoita heilauttava vaikutus. Vaikka olisi kuinka rikas, ei pysty määräänsä enempää kuluttamaan paperi­teollisuuden tuotteita, sanoo Lamberg.

3. Geopolitiikka ja kansainvälinen politiikka

Tämä näkyy vaikka siinä, miten kävi metsäostoille Venäjältä. Puun tuonnin tyrehtyminen on osaltaan jo vaikuttanut Sunilan sellutehtaan kohtaloon. Lamberg pohtii myös, että Kiinan markkina voi sulkeutua, jos EU:n ja Kiinan tai Kiinan ja USA:n välille syntyy kitkaa. Tai jos kaupankäynti menee jostain syystä hyvin tiukaksi, se voi johtaa kotiinpäinvetoon.

– Jos kauppasuhteet rupeavat rikkoutumaan, siitä tulee vaikutuksia, mutta on vaikea sanoa, mitä ne ovat, toteaa Lamberg.

4. Hiilidioksidipäästöt ja hiilensidonta

– En ole tämän alan asiantuntija, mutta yleinen yhteiskunnallinen ilmapiiri ja jopa sääntely voivat mennä siihen, että laajamittainen sellun tuotanto ei ole ok, sanoo Lamberg.

Puutuoteteollisuudelle on suurempi yhteiskunnallinen hyväksyntä, koska sen tuotteet voivat olla hyvin pitkäikäisiä.

Lamberg ei ole huolissaan suomalaisista metsäyrityksistä, vaikka toimintaympäristö maailmalla muuttuisi. Ne ovat niin isoja, että keksivät tavan uusiutua, ovat keksineet aiemminkin.

– Firmat reagoivat fiksusti. MetsäGroup ilmoitti juuri, että se investoi puutuoteteollisuuteen. Stora Enso on ehkä vetäytymässä Kiinasta. UPM monialaistuu ja hakee irtiottoa perinteisestä metsäteollisuudesta, kertoo Lamberg esimerkkejä.

Paperin tuotantokaan ei ole millään lailla romahtamassa, ja jonkun sitäkin pitää tehdä.

Lambergin mielestä se suuri yhteiskunnallinen kysymys kuuluukin, mitä tapahtuu tuotannolle Suomessa ja mikä merkitys Suomella on metsäteollisuuden yrityksille. Kansantalouden kannalta on tärkeää, että ala tuottaisi ja työllistäisi täällä.

– Pakkauspuoli on nyt keskeinen, ja paljon puhutut uudet tuotteet, joita on sata vuotta odotettu, sanoo Lamberg hirtehisesti.

Hän myöntää, että alkaa olla hieman kyyninen. Sellun monista käyttömuodoista puhutaan paljon, mutta tuloksia on vielä vähän. Lamberg ei varsinaisesti syytä metsäteollisuutta. Hän kertoo, että siellä on uskomaton määrä tutkimusta. Esiin nousee jatkuvasti keksintöjä, jotka sitten unohdetaan.

– Toimintaympäristössä tulee aina joku uusi tilanne ja idean taloudellinen järki tavallaan katoaa. Innovointiin tietysti kuuluu sekin, että iso osa tuloksista saattaa olla huonoja. Pitää työstää ja kokeilla tarpeeksi, että jotain löytyy, hän sanoo.

Äänekosken biotuotetehtaan prosessinhoitaja Marko Laitinen uskoo yhä vanhaan fraasiin Suomi elää metsästä: ennen nyt ja tulevaisuudessa. Puupulaakaan hän ei usko tulevan.

– Tällä on niin paljon osaamista joka ammattikunnassa puun korjuusta korkeimpin virkoihin, ja tehtaissa on asiansa osaavat ihmiset paikoillaan, hän sanoo.

Laitinen toteaa, että kehitystyötä tehdään joka saralla. Heidän tehtaansa on siitä hyvä esimerkki. Kyljessä on koelaitoksia, jotka liittyvät puuvillan korvaajiin, kangas- ja lankateollisuuteen. Puusta otetaan irti niin paljon kuin suinkin.

– Ja onhan sellusta mahdollista tehdä vaikka auton kojelautoja ynnä muuta. Se on monikäyttöinen tuote. Mitä enemmän muovia syrjäytetään, sitä parempi. Mikromuovi ja isommat partikkelit päätyvät valtameriin. Eläimet kärsivät muovista turhaan, sanoo Laitinen.

Myös Pertti Paattakainen uskoo tuotekehitykseen.

– Ne edistyvät yllättävän äkkiäkin. Lankahomma on varmaan sellainen joka kasvaa, ja yleensä puun käyttö menee fiksumpaan suuntaan. Just nyt ilmoitettiin että tänne rakennetaan uusi puutuotetehdas. Puusta otetaan kaikki talteen ja käytetään järkevästi.

Teksti: Reima Kangas, kuvat: Mikko Vähäniitty ja Metsä Group