Se olis taas pitsaperjantai ja työt takana. Nousen sotaratsun kyydistä ja pistän tupakaksi kotimökin edessä. Kuuntelen miten linnut laulaa. Saan olla ihan itekseni kotona maaseudun rauhassa.

Olen asunut Turuntien varressa saman tien päässä koko ikäni lievässä liikenteen kumussa. Johtuiskohan siitä, että ryhdyin koulun jälkeen ajomieheksi? 25 vuotta tuli sahattua elintarvikkeita edestakaisin Etelä-Suomea. Sitten tuli vähän muuttujia ja kouluttauduin uusiin hommiin. Tai miten sen nyt ottaa. Nyt olen Pa-Hulla varastomiehenä sen saman lastausterminaalin toisella puolella. Tavaran kuljetus on ja pysyy.

Joskus herään yöllä uneen, jossa ajan taas lastia. Usva liikkuu kesäaamun sarastaessa peltovainion yllä, ja minä olen tien päällä taas.

Nykyään logistiikka tahtoo olla vähän ruosteessa, on pihan perä täynnä tavaraa, joka ei liiku mihinkään.  Paitsi jos haluan. Vaikka tää Massikka. Piti rälläköidä vanhasta kaverista moottorin suojapellit halki, että pääsi pelipaikalle, kun vaihdoin vesipumpun. Nyt pääsee taas puuhommiin vetämään tukinpätkää.

Halkojen teko on mulle parasta terapiaa. Kello soi lauantaina kuudelta, ja minä lähden aamukahvin jälkeen metsään konesahan kanssa. Tai sitten vaan katselen ikkunalaudalla auringon lämmössä kasvavia tomaatin- ja kurkuntaimia. Lähden korjaamaan talven repimät kasvihuoneen muovit. Leikkaan omenapuut, jos jaksan.

Ei ole perhettä kertynyt. Elämä sujuu vanhan kaveriporukan kanssa, laitellaan autoja ja ryypätään. Kotona lueskelen dekkareita ilman tarvetta esittää jotakin supersuorittajaa. Lämmitän pihasaunan. 

En pahastuisi, jos mun elämä maistuisi jollekin naiselle, jonka omat lapset huikentelevat jo maailmalla. Mutta menee tämä ilmankin. Nautin itsekseni arjen pienistä asioista, jotka on oikeestaan niitä suurimpia. Vaikka voinokare oman maan kuorettoman uuden perunan päällä. Mikä muka elämässä on parempaa? Silmät siinä menee kiinni, kun sen hetken suuhunsa saa.

Teksti ja kuva: Ilkka Palmu