Rami-Pekka Rissanen, 26

Rissanen työskentelee Kuopion Mondi Powerflutella pituusleikkurin hoitajana. Hän asuu Kuopiossa omillaan, mutta haaveilee perheen perustamisesta tyttöystävänsä kanssa. Rissanen on kiitollinen isoveljelleen, joka kannusti ja tuki hakemaan prosessiteollisuuteen.

Tue nuorta, luot tulevaisuutta

Huhtikuussa Rami-Pekka Rissanen allekirjoitti sopimuksen vakituisesta työpaikasta.

– Minulla kävi sellainen säkä, että löysin ammatin, josta itse tykkään, hän kertoo.

Moni Rissasen ikätoveri on kokenut työn hakemisen hankalana prosessina.

– Kokeilemalla se selviää. Kannattaa avoimin mielin lähteä joka hommaan mukaan. Jokaiselle löytyy se oma paikka, mitä sitten haluaakin tehdä isona – eikä tarvitse olla täydellinen, että pääsee töihin, hän painottaa.

Haaveeni on perustaa tyttökaverini kanssa oma perhe ja oma koti.

Prosessiteollisuus ei ollut minkäänlainen itsestäänselvyys Rissasellekaan. Hän ehti jo jättää tieto- ja viestintätekniikan opinnot kesken, kun lähti kokeilemaan prosessitekniikkaa. Koulun kautta hän pääsi tehtaalle harjoitteluun.

– Se sitten nappasikin ihan oikeasti. Nyt en vaihtaisi mihinkään. Vajaan neljän vuoden aikana ei ole tullut vielä kahta samanlaista päivää eteen, hän sanoo.

Lapsiin, nuoriin ja nuoriin aikuisiin satsaaminen on panostamista tulevaisuuteen. Rissanen sanoo, että vain siten Suomella on jatkuvuutta.

– Siinä tarvitaan kuitenkin vanhempia sukupolvia opettamaan ja ohjastamaan. Olen itse niin kiitollinen työkavereille, että ovat hyvin opettaneet työtehtäviin ja talon tavoille. Kun itsekin pääsen opettamaan, painotan sitä, että käydään vaikka miljoona kertaa samaa asiaa läpi: ei ole häpeä kysyä apua, hän sanoo.

Työssä on hyvä puoli myös se, että sen ansiosta Rissasen tulevaisuus on Kuopiossa.

– En lähde täältä minnekään. Haaveeni on perustaa tyttö­kaverini kanssa oma perhe ja oma koti: ylipäätään nauttia elämästä ja elämän pienistä asioista, hän kertoo.

Tuleva lapsiluku on vielä arvailujen varassa.

– Lasten hankkiminen aloitetaan yhdestä. Katsotaan, miten sitä sitten innostuu, hän nauraa.

Kari Friberg, 59

Työskentelee varastomiehenä DS Smith Packaging Finlandilla Nummelassa. Hän asuu kerrostalossa Nummelassa vaimon kanssa. Työmatkat Friberg kulkee joko sähköskuutilla tai kimppakyydillä työkaverin kanssa. Yhdessä maksetaan kallistuneita bensiinikustannuksia.

Ostovoima on heikentynyt

Viime aikoina Kari Friberg on seurannut huolestuneena maan tilannetta, jossa sosiaalinen oikeudenmukaisuus tuntuu olevan heikoissa kantimissa. Vähävaraisten kohtelu tuottaa paitsi inhimillistä hätää, myös rasittaa yhteiskuntarauhaa.

– Asun kerrostaloalueella ja näen, kun ihmiset yrittävät koko ajan löytää halvempaa asuntoa. Kaikesta yritetään säästää. Kun olen keskustellut ihmisten kanssa asiasta, kyllä he sanovat, että eivät pärjää, Friberg sanoo.

Kun olen keskustellut ihmisten kanssa asiasta, kyllä he sanovat, että eivät pärjää.

Hän epäilee, että nykymaailmasta on hukkunut käsitys oikeasta ja väärästä. Hän on painokkaasti sitä mieltä, että vähävaraisten tukien leikkaukset pitää perua.

– Tietyssä mielessä harmittaa, kun nuoret ihmiset kulkevat tuolla kaljapussit käsissä ja näyttävät pärjäävän. Me työssäkäyvät saamme aika paljon taistella sen makkaralenkin eteen. Siltikään minun mielestäni vähävaraisten tukiin ei saisi koskea, hän sanoo.

Friberg painottaa, että ihmisten ostovoima on kerta kaikkiaan loppumassa.

– Sitten ihmetellään, kun ei käytetä rahaa. Ei kai sitä käytetä, kun sitä ei ole, hän miettii.

Friberg on laittanut merkille, että viereiseltä betonitehtaalta ei enää juurikaan lähde betonielementtejä. Rakentaminen on pysähtynyt.

– Sentään edellisen hallituksen aikaan oli ostovoimaa paremmin. Uskallettiin ottaa velkaa ja ostaa asunto tai auto. Kun ennen maksoit kaupassa satasella, sait kassin täyteen, ja nyt saat vähän kassin pohjalle tavaraa. Kaikki hinnat nousevat, ja se käy aika kovin kiinni pienituloisten lompakkoon. Itsellekään ei jää mitään säästöön.

Fribergillä on mielipide siitä, mistä hän aloittaisi tilanteen korjaamisen.

– Aloittaisin huipulta, Orposta ja Purrasta. Ensimmäisenä pitäisi saada hallitus sumplittua, hän sanoo.

Eeva Kivistö, 20

Kivistö asuu Kyröskoskella poikaystävän ja kissan kanssa. Hän on laborantti Metsä Board Kyrolla, mutta on päättelemässä opintojaan lisämassa-aseman työtehtäviin. Kivistö käyttää mieluiten Facebookia. Sen kautta hän lukee myös suurimman osan uutisistaan.

Tieto on tärkeää oppia tunnistamaan

Kännykän Eeva Kivistö sai yhdeksänvuotiaana. Siitä lähtien hän on käyttänyt sujuvasti nettiä ja sosiaalista mediaa.

– Olen opetellut medialukutaitoa itse, oikeastaan kantapään kautta. Olen huomannut, että moni on saanut huonoja vaikutteita netistä. Siitä olen itse ottanut oppia: Olen päätellyt, että ei kannata aivan kaikkeen luottaa, mitä netissä on, hän sanoo.

Sosiaalisesta mediasta, ja varsinkin sen haittavaikutuksista, pitäisi puhua enemmän koulussa.

Sosiaalinen media on Kivistölle tapa pitää yhteyttä ystävien kanssa ja vaihdella viestejä. Somesta hän löytää myös tietoa, ja se on tapa viettää vapaa-aikaa.

– Hyvää somessa on se, että sieltä näkee tosi paljon asioita ja uutisia, ja on ehkä enemmän kartalla, mitä maailmalla tapahtuu. Lisäksi se, että pääsee itsekin viestittämään, niin onhan se helpottanut tosi paljon elämää, hän sanoo.

Somen kääntöpuoli on hänen mukaansa se, että somessa liikkuu myös paljon väärää tietoa.

– Moni saattaa noukkia itselleen sieltä asioita, jotka eivät ole tarpeellisia ja ovat vahingoittavia itselle tai muille, hän sanoo.

Miljoonan dollarin kysymys onkin, miten erottaa tieto ja väärä väite toisistaan?

– Luen tosi paljon erilaisia uutismedioita. Samasta asiasta usein uutisoidaan monessa välineessä. Asia saattaa olla totta, jos moni eri mediataho siitä ilmoittaa. Se on ainakin yksi tapa varmistaa, että tieto pitää paikkansa, Kivistö sanoo.

Somenatiivina hän sanoo, ettei ota itseensä, vaikka somessa tulisi vastaan väitteitä, jotka ovat vastoin omia käsityksiä. Sellaiset hän vain sivuuttaa.

– Koulussa medialukutaidosta puhuttiin aika vähän. Lähinnä käsiteltiin vain sosiaalisessa mediassa tapahtuvaa koulukiusaamista. Minusta sosiaalisesta mediasta, ja varsinkin sen haittavaikutuksista, pitäisi puhua enemmän koulussa, hän sanoo.

Jarkko Huovinen, 52.

Huovinen työskentelee Pankakoski Mill -kartonkitehtaalla jälkikäsittelijänä. Hän asuu Lieksan Pankakoskella vaimonsa ja poikansa kanssa. Perheeseen kuuluu myös ajokoira. Huovinen nauttii keväästä, kun kävelee kymmenen minuutin matkan kotoa työmaalle.

Mihin neuvotteleminen on kadonnut?

Jarkko Huovinen on tehnyt kartonkia viisi vuotta. Toissa päivänä hän teki työsopimuksen numero 81. Hän sanoo, että tuntee viimeisimmät hallituksen säästöpäätökset nahoissaan.

– Minä olen pätkätyöläinen. Minulta otetaan tuhansia euroja vuodessa tukia pois, enkä minä itse mahda sille mitään, hän sanoo.

Osa-aikaisesta työntekijästä ei tule vakituista sillä, että häneltä otetaan rahat pois.

Työkaverit saivat juuri lomalistat. Siitä on kahdeksan vuotta, kun Huovinen oli viimeksi lomalla.

– Joku viisas sanoi, että onhan sinulla pieniä työttömyysjaksoja. Sanoin siihen, että joo, istun kotona puhelin kädessä, että milloin tulee lähtö, hän sanoo.

Siksi hänen perheessään ei ole kuuteen vuoteen tehty suunnitelmia. Hän ei voisi kuitenkaan lähteä, koska koskaan ei tiedä, miten työt jatkuvat.

– Jos jään työttömäksi, olen 19 päivää ilman rahaa. Jos minulla on sopivasti pieniä pätkiä, en saa koskaan työttömyyspäivärahaa, hän sanoo.

Muuttaminen ei auta, koska yli 50-vuotiaalle ei ole tarjolla vakituista työtä missään.

– Meidänkin kartonkitehtaamme pyörii määräaikaisilla, koska varamiesjärjestelmää ei ole. Jos meitä sijaisia ei olisi reservissä, tehtaat seisoisivat. Nykyhallitus ei tajua, mitä he tekevät pätkätöitä tekeville ihmisille, joita yhteiskunta kuitenkin tarvitsee. Osa-aikaisesta työntekijästä ei tule vakituista sillä, että häneltä otetaan rahat pois, Huovinen sanoo.

Ehkä hallitus ei ymmärrä nykyistä työelämää? Vai eikö se vain halua ymmärtää?

– Ihmettelen kovasti sitä, että maassa on tilanne, jossa ei neuvotella. En ole elämäni aikana kokenut tuollaista, että määrätään vain, hän miettii.

Jos hän saisi toivoa, hän toivoisi vakinaista työpaikkaa, mutta sitä ennen kuitenkin lomaa, vaikka kaksi viikkoa.

– Jos niin kävisi, lähtisimme tältä istumalta Lappiin.

Jonna Collanus, 44

Collanus työskentelee vastaanottajana ja pakkaajana Kotkassa Pyrollsackilla. Hän asuu Kotkassa miehensä ja tyttärensä kanssa, ja perheeseen kuuluu myös Cavalier King Charlesin spanieli Mindi. Collanus on ylpeä siitä, ettei ole koskaan kiusannut ketään.

Kiusaamista ei saa hyväksyä

Poliitikot piikittelevät toisiaan somessa, lapset kiusaavat toisiaan koulussa ja aikuiset työpaikoilla.

– Kiusaaminen ja toisten alistaminen saa minut näkemään punaista, sanoo Jonna Collanus.

Kiusaaminen ja toisten alistaminen saa minut näkemään punaista.

Hänelle on kehittynyt erityisen tarkka vainu kiusaamiseen, koska on itse kokenut sitä ja selvinnyt siitä. Hänellä on myös kokemus siitä, miten puolustetaan kiusattua.

– Kaikki kiusaajat eivät edes ymmärrä kiusaavansa, hän sanoo.

Kiusaaminen liittyy vallankäyttöön. Jo lapset osaavat kerätä joukkoja omalle puolelleen muita vastaan.

– Minun mielestäni opettajat voisivat ottaa sellaista roolia koulussa, että pidettäisiin tunteja, joissa puhuttaisiin kiusaamisesta. Keskusteltaisiin asiasta, vaikka luokassa ei olisikaan kiusaamisongelmaa. Lapset kasvaisivat pienestä pitäen ymmärrykseen, että kiusaaminen ei ole missään tilanteessa hyväksyttävää: ei koulussa, työelämässä eikä vapaa-ajalla, Collanus miettii.

Hän jatkaa, että kouluissa kiusaamista kohdistuu myös opettajiin, eikä sekään ole hyväksyttävää. Sitä tekevät oppilaat, ja monella vanhemmallakin on peiliin katsomisen paikka.

– Jos kännykkää käytetään kiusaamiseen, on syytä kysyä, voisiko ainakin koulussa huolehtia, että kännykät pysyvät poissa käytöstä, hän miettii.

Kun oma tytär muutaman vuoden päästä aloittaa oman koulutiensä, Collanus myöntää, että häntä mietityttää, millainen kokemus häntä odottaa. Onko maailma raaistunut entisestään?

Tällä hetkellä Collanuksella on kädet täynnä maailman tärkeintä hommaa kaksivuotiaan Diana-tyttären äitinä. Mutta joskus myöhemmin hän haluaisi mukaan sellaiseen toimintaan, jossa voisi auttaa muita. Hän on itse omien vaiheidensa kautta kasvanut vahvaksi. Siitä riittäisi voimaa ammennettavaksi muillekin.

Heljä Leppikangas, 37

Leppikangas asuu Lempäälässä 10-, 13- ja 15 -vuotiaiden lastensa kanssa. Hän työskentelee tuotantotyöntekijänä Pakkaus Piipolla. Vaikka riittämättömyyden tunteet ovat tuttuja, Leppikangas suosittelee ajattelemaan vanhemmuutta lempeästi positiivisen kannalta.

Kunnioittava käytös opitaan kotona

Ihmiset oppivat kotona käyttäytymään ihmisiksi.

– Vanhempien yksi tärkeimmistä asioista on opettaa lapsille elämänarvot. Kunpa muistaisi aina olla rehellinen ja kunnioittava toisia ihmisiä kohtaan, sanoo Heljä Leppikangas.

Kunpa muistaisi aina olla rehellinen ja kunnioittava toisia ihmisiä kohtaan.

Hänen mukaansa asiaa auttaa, että kotona on avoin puhumisen kulttuuri, jossa lapset uskaltavat kertoa asioistaan ja ajatuksistaan. Silti vanhemmat kohtaavat tänä päivänä melkoisen haasteen sosiaalisen median kautta.

– Somemaailmassa voi anonyymisti olla ilkeä ja epäkunnioittava. Kun siellä on tottunut ilkeilyyn, niin ehkä huono käytös on helpompaa muussakin elämässä. Kynnys ikään kuin madaltuu. Johtuuko aikuisten ihmisten huono käytös siitä, että ihmiset eivät enää nykypäivänä kohtaa toisiaan elävässä elämässä? Ollaan vain verkossa kanssakäymisissä ja hoidetaan siellä asioita, Leppikangas miettii.

Hän myöntää, että nykymaailma, jossa lapset ja nuoret kasvavat, tuntuu pelottavalta.

– Netissä ja somemaailmassa kaikki on saatavilla muutaman napautuksen päässä. Vertailukohtia, joihin verrata itseään, löytyy oman lähiympäristön sijaan koko maailman laajuudelta. Miten siinä rakennat tervettä itsetuntoa, hän kysyy.

Tilanne on haastava sikälikin, että monet vanhemmat ovat eläneet oman lapsuutensa ja nuoruutensa erilaisessa ympäristössä.

– Tämä kaikki on yhtä uutta meille vanhemmille kuin lapsillekin, mutta lapsilla tunne-elämä ei ole tarpeeksi kehittynyt käsittelemään sitä kaikkea, Leppikangas sanoo.

Lopulta täytyy vain luottaa siihen, että kotona opitut arvot kantavat.

– Lasta voi ohjata käyttäytymään toisia kohtaan siten, kuin toivoisi itseäkin kohdeltavan: kohteliaasti ja niin, että otettaisiin toisetkin huomioon, hän sanoo.

Teksti: Mari Schildt, kuvat Akseli Muraja, Reima Kangas, Mirjami Liimatainen ja Johannes Wiehn