Suomen väestörakenteessa on tapahtunut historiallinen muutos. Vuosina 1946–50 syntyneet eivät ole enää maan suurin ikäluokka, vaan yllättäen heistä ovat ajaneet ohi kolmekymppiset. Tilastokeskuksen mukaan kolmekymppisten niskaan hengittävät kakkosena kuusikymppiset ja kolmantena nelikymppiset.

30–39-vuotiaiden määrää on nostattanut varsinkin maahanmuutto. Kun valta maassa on nyt vaihtunut kolmekymppisille, on kaikkien terveellistä kuunnella, miten uudet vallanpitäjät asioista ajattelevat, ja mihin suuntaan he maata aikovat kehittää.

On kiva luottaa ihmisiin ja on kiva olla luotettava.

Mikäli se Ville Holtarista riippuu, Suomen maaseutu pysyy asuttuna ja elinkelpoisena myös tulevaisuudessa. Prosessinhoitajana Anjalankosken paperitehtaalla työskentelevä Holtari on tehnyt oman elämänsä linjapäätökset, joiden kautta hän eteen tulevia asioita punnitsee. Tärkeimpänä niistä hän on hankkinut omistukseensa lapsuuden kotitalonsa Virolahdelta. Juuret ovat niin syvällä Kymenlaakson multavassa maassa, ettei hän aio lähteä maalta mihinkään, vaikka työpaikat ja ihmiset niiden perässä kiihtyvällä tahdilla kaupungistuvat.

– Aika paljonkin on asioita Suomen menossa, joita haluaisin muuttaa, Holtari aloittaa.

Hän sanoo, että maata on johdettu betonikaupungeista. Maaseudun ääni ja näkökulma ei päätöksenteossa kuulu.

– Tuntuu, että nykyään on rikos asua ja yrittää maalla. Metsästys on rikos, kun ihmiset eivät ymmärrä riistanhoitoa. Kaupungissa mennään ratikoilla hyvien kulkuyhteyksien päässä, ja maaseudulla palveluja otetaan pois, hän sanoo.

Kolmekymppisten näkökulmasta yhteiskunnallinen keskustelu käydään pitkälti sosiaalisessa mediassa. Kännykän näytöltä avautuva maisema on Holtarin kokemuksen mukaan räikeässä ristiriidassa sen todellisuuden kanssa, jonka hän näkee omasta ikkunastaan.

Hän kysyy, miten esimerkiksi suosit julkisia liikennevälineitä, jos lasten koulubussin pysäkillekin on 10–15 kilometriä.

Kolmekymppiset ovat ikäluokka, jonka toimeentuloa vuosien 2007–2009 finanssikriisi on puraissut ankarasti. Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen mukaan 2010-luvulla talouskasvu oli lähellä nollaa. Sen vuoksi nuorten tulokehitys jäi yleisesti heikoksi. Holtari on työstään paperitehtaalla tyytyväinen.

– Ei ole harmittanut yhtään päivää mennä töihin. Se on minusta aika hyvä, hän sanoo.

Samaan aikaan hän on laittanut merkille, että useampikin paperitehdas Kymenlaaksossa on laitettu kiinni.

– Tehtaita on ajettu niin paljon alas, ettei paperiteollisuus ehkä ole minulle eläkevirka. Se tässä ajassa huolestuttaa.

Holtari valmistautuu epävarmaan tulevaisuuteen kohottamalla ammattitaitoa.

– Olen siitä onnellisessa asemassa, että olen moniosaaja, eli ajan prosessia niin kauan, kunnes joku hajoaa, ja lähden sitten selvittämään vikaa ja korjaamaan sen. Yritän kehittyä omalla alallani mahdollisimman paljon. Sitä kautta voi olla mahdollisuuksia, että työllistyisin, ei ehkä samanlaisiin, mutta saman tyylisiin töihin. Kuitenkin ihan suoraan sanottuna tuntuu siltä, että ansiot, työpaikka ja työaikamuoto eivät muualla tule paranemaan.

Entisajan ihanteet eivät kolmekymppisillä päde.

– Vanhemmilla sukupolvilla oli periaate, että maksetaan äkkiä lainat pois. Nykypäivänä elämän periaate nuorilla ihmisillä on se, että eletään elämää. Harrastetaan ja matkustellaan. Samalla maksellaan sitä lainaa, Holtari kertoo.

Maaseudun arvoilla hän tietää, että pärjää, tuli mitä vain.

– On kiva luottaa ihmisiin ja on kiva olla luotettava. Ystävyys- ja avunantosuhde on parasta, mitä ihmisellä voi olla. Siihen ei tarvita rahaa. Siihen tarvitaan vain yksi sana: kiitos. Siihen hymy päälle, niin ai että, sanoo Holtari.

Tasa-arvo on tärkeää

Kunnossapitoasentaja Riku Hyry käy töissä Oulun Stora Ensolla ja asuu Iissä.

– Tämä ikäisenä vasta alkaa tajuamaan elämän päälle. Voi ehkä jo sanoa, että tuntee itsensä aikuiseksi, hän miettii.

Hän jakaa kolmekymppisten yleisen huolen talouden kehityksestä. Hänellä se linkittyy sosiaaliseen vastuuntuntoon, jonka hän tunnistaa sukupolvensa jakamaksi arvoksi.

– Uskon vahvasti tasa-arvoon. Olemme kaikki yhtä arvokkaita ja samalla viivalla, hän sanoo.

Hyry myöntää, että tulevaisuus silti huolestuttaa. Toisin kuin vanhemmat sukupolvet saattavat luulla, tämän päivän kolmekymppiset eivät ole saaneet töitä sillä, että ovat vain vaivautuneet paikan päälle niitä kysymään. Jos jotain, niin tarjolla on ollut yleensä nollatuntisopimuksia.

– Koita siinä sitten suunnitella elämää, kun et saa pankista lainaa. Minä kyllä pärjään tässä, mutta huonompiosaisilla on rankempaa. Heistä täytyy pitää huoli, ehdottomasti. Kukaanhan ei voi osaansa valita, hän sanoo.

Työ kunnossapitoasentajana sujuu hyvin, mutta metsäteollisuuden käänteet ovat saaneet myös Hyryn miettimään varautumista vaikeampiin aikoihin. Hän on päättänyt kouluttautua.

– Olen opiskellut työn ohessa energiatekniikkaa. Minulla ei ole koskaan ollut haasteita matemaattisluonnontieteellisissä aineissa, ja energiatekniikka on aika pitkälti laskemista. Syksyllä sain ylikonemestarin paperit, hän kertoo.

Paitsi hyödyllistä, hänelle itsensä kehittäminen on myös mukavaa puuhaa.

– Ajattelen, että kun tässä on vauhtiin päässyt, niin mitä tässä vielä keksiikään opiskella. Hukkaan se ei mene, vaikka ei heti pääsisi käyttämään, hän miettii.

Iloa elämään tuovat ystävät, harrastukset ja kahdeksanvuotias Siiri-tyttö, joka on isänsä silmäterä. Hyry hoitaa tytärtään yhteishuoltajuudessa.

– Parhaani teen, hän hymyilee.

Kolmekymppiset ovat ensimmäinen nettisukupolvi, jolle kansainvälisyys on ollut itsestäänselvyys. Keskustelukanava on aina kännykässä saatavilla, vaikka keskustelutaidot eivät aina olekaan edistyneet tekniikan tahdissa. Kolmekymppisiä sosiaalisen median meno jo harmittaa.

– Nykyään oikein hakemalla haetaan, että saisi olla jostain eri mieltä. Keskustelemiseen tulisi pyrkiä, mutta tahtoo olla, että etsimällä etsitään, että saadaan jatkaa inttämistä, hän miettii.

Samaan aikaan olisi oikeastikin tärkeitä asioita, jotka kaipaisivat huomiota. Hyryn mielestä esimerkiksi mielenterveyden hoidossa ja mielenterveysongelmiin suhtautumisessa olisi paljon parannettavaa.

– Meidän yhteiskunnassamme pitäisi kiinnittää enemmän huomiota mielenterveyteen. Mielenterveysongelmat ovat nykypäivän sydän- ja verisuonitaudit. Niitä kuitenkin vähätellään, eikä pidetä oikeina sairauksina. Varsinkin vanhemmat ihmiset eivät käsitä, miten esimerkiksi masennus voi ihmiseen vaikuttaa, Hyry sanoo.

Terveystalo on kerännyt omasta potilastietojärjestelmästään 1,2 miljoonan 20–69-vuotiaan ihmisen kokoisen otoksen, jonka mukaan mielenterveyshäiriöt keskittyvät nimenomaan kolmekymppisille. Syyksi arvellaan työelämän koventumista aikana, jolloin elämässä on muitakin murrosvaiheita.

– Mielenterveysongelmiin tulisi saada paremmin hoitoa. Suomessa se on aika pitkä prosessi, jos lähdet siihen ratkaisua hakemaan. Se on pitkä ja tympeä prosessi, ennen kuin saat hoitoa. Silloinkin ensimmäisenä tarjolla on lääkkeitä, joilla aivonsa turruttaa. Se hoito on vähän niin kuin siinä sitten, Hyry sanoo.

Kolmikymppiset ovat sitä mieltä, että vähättely mielenterveyden suhteen saa jo riittää. Eläketurvakeskuksen mukaan alle 55-vuotiailla yleisin työkyvyttömyyden syy ovat mielenterveyden sairaudet. 

Kaikki on yhä mahdollista

Lahtelainen Roosa Tapio vetää iltaisin takin niskaansa ja lähtee takapihaltaan kohti Salpausselän ulkoilupolkuja, satoi tai paistoi. Seuranaan hänellä on innokas kumppani, kääpiö­snautseri Rölli.

– Tämä on illan kohokohta. Samalla tulevat asiat järjesteltyä päässä. Välillä olen voinut kävellä koko matkan ajattelematta yhtään mitään, Tapio kertoo.

Hän työskentelee laboratoriotyöntekijänä Lahden Stora Ensolla. Kolmekymppisenä hän on jo toisella urallaan, sillä alun perin hän valmistui leipuriksi. Kuusivuotiaan Venla-tyttären syntymän myötä hän alkoi kuitenkin kaivata päivätyötä. Leipomossa hän oli seurannut kiinnostuksella työskentelyä laboratoriossa, ja päätti lähteä opiskelemaan alaa. Hän kertoo, että kahdessa ammatissa on paljon samaa: vaaditaan tarkkuutta ja kädentaitoja.

Leipuriksi hän oli astellut isänsä jalanjäljissä, mutta laboratorio-opinnoissa oma kiinnostus puhkesi kukkaan.

– Se tuntui heti siltä, että tästä minä tykkään, tämä on oma ala. Edelleenkin tuntuu siltä. Olen aika tarkka ja toisaalta nopea reagoimaan, jos jotain poikkeavaa on. Viihdyn töissä, ja siinä on isossa roolissa myös mukavat työkaverit ja hyvä työskentelyilmapiiri, hän sanoo.

Kolmekymppisenä Tapio kokee, että asiat ovat hyvin.

– Ehkä on jo pikkuisen tullut järkeäkin päähän, mutta silti kaikki on edelleen mahdollista. On mukava työ ja perhe. Kaikki on kauhean hyvin, hän sanoo.

Perheellistyminen on tuonut vastuuta ja taitoa tehdä kompromisseja. Se on opettanut sietämään keskeneräisyyttä ja vaikka sitä, että kotona pöydillä on aina jotain poissiivottavaa.

– Toisaalta on aina kiva mennä kotiin. Se on arjen jakamista. Minua ilahduttaa ihan tämä arki, hän sanoo.

Jaksamistaan hän edesauttaa terveellisillä elämäntavoilla ja hyvällä arjenhallinnalla.

Omasta näkökulmastaan Tapion on helppo nimetä, mitä hän kolmekymppisten edustajana haluaisi yhteiskunnassa kehittää.

– Haluaisin muuttaa tilannetta, jossa heikennykset osuvat lapsiin ja nuoriin. Heissä on kuitenkin se tulevaisuus. Samoin ajattelen vanhuksiin kohdistuvista heikennyksistä, kun omat vanhempani alkavat olla iäkkäämpiä, hän miettii.

Sosiaalietuudet ovat kolmekymppisille keskeinen keskusteluaihe, sillä edellisvuoden tilastojen mukaan Kela maksoi eniten etuuksia 30–39-vuotiaille. Summa oli yhteensä 3,3 miljardia euroa, joka oli reilu viidennes kaikista etuuksista. Selitys löytyy pitkälti elämäntilanteesta, sillä suurin potti 30–34 -vuotiaille koostui vanhempainpäivärahoista, joiden määrä riippuu henkilön tuloista. Seuraavaksi eniten Kela maksoi työttömyysturvaa, lapsilisiä, yleistä asumistukea ja sairauspäivärahoja.

Turvallisen tuntuinen arki onkin asia, joka tukee kolmekymppisten uskoa tulevaisuuteen.

– Maailmantilanne on erikoinen: on Ukrainan sotaa ja inflaatiota, on hallitustoimet ja sen sellaiset, Tapio miettii.

Hän on kuitenkin valinnut ajatella positiivisen kautta.

– Suhtaudun tulevaisuuteen luottavaisesti. Minusta on kauhean kiva olla kolmekymppinen.

Teksti Mari Schildt, kuvat Teija Soini, Jukka Koskinen, Reima Kangas