Riitta Huuhtanen, 41, muistelee viime keväänä pohtineensa miehensä kanssa, mitä he haluavat elämältä tulevaisuudessa. Pojat ovat teini-ikäisiä ja muuttavat kohta kotoa. 

– Mitäs me sitten teemme? Siinä hyvän elämän käsite muuttuu. Pitää käydä kehityskeskustelua itsen ja puolison kanssa, mitkä ovat tavoitteet, miettii Huuhtanen.

Tällä hetkellä elämä tuntuu erittäin hyvältä. Sen ytimeen liittyy ennen kaikkea koti, perhe ja luonto. Kotiin ja perheeseen kuuluu mies, kaksi poikaa, kaksi kissaa ja koira. Viimeksi mainitun kanssa saa rauhoittua joka päivä metsässä rymyämällä. 
Huuhtasen työpaikka on Stora Enson Tainionkosken tehtaan laboratoriossa.  

– Vaikka elämä on ajoittain härdelliä, ruuhkavuodet alkavat olla ohi. Pojat alkavat olla omatoimisia. Perheessä on neljä kuntosalikorttia. Käymme salilla yksinään ja yhdessä.

Huuhtanen arvioi olleensa aina tavoitteellinen. Unelmia pitäisi hänen mielestään tavoitella eikä odottaa, että ne vain jotenkin toteutuvat. 

– Minulla ei ole olo, että vain leijuisin elämässä eteenpäin. Itse se elämä pitää tehdä hyväksi eikä odottaa, että joku muu tekee. Tulee monta pettymystä, jos jää odottamaan, hän sanoo. 

Huuhtanen kävi joitakin vuosia sitten eräänlaisessa henkilökohtaisessa elämäntaidon valmennuksessa. Siellä pohdittiin muun muassa, millaisiin asioihin voi itse vaikuttaa ja mihin ei. Sen jälkeen hänen on ollut aiempaa helpompi olla huolestumatta ja stressaantumatta. Asioiden hoitaminen on mennyt yleisesti ottaen paremmin.

– Pitää järjestellä ja jäsennellä asiat. Niihin, joihin voi vaikuttaa, kannattaa vaikuttaa itse eikä odottaa, että joku muu tekee sen. Vaatii välillä rohkeutta tarttua vaikeisiin asioihin, tai vaikka ne eivät olisi niin vaikeitakaan. On turha huolehtia niistä asioista, joihin ei voi vaikuttaa. Ne pitää vain käsitellä ja jatkaa eteenpäin, sanoo Huuhtanen.

Jos elämässä tulee takaiskuja, joihin ei voi vaikuttaa, Huuhtanen kokee, että häntä auttaa vahva resilienssi. Sitä voi kuvailla eräänlaiseksi henkiseksi selviytymistaidoksi, sopeutumiskyvyksi ja joustavuudeksi. 

– Se johtuu varmaan siitä, että vanhempani kuolivat, kun olin ihan nuori. Siitä on jotenkin tullut voimakas tunne, että kaikesta selviää. En näe hirveästi asioita, joista en pystyisi selviytymään.

Huuhtanen on myös aina ajatellut, ettei hänen tarvitse täyttää muiden odotuksia. Hän ei ole juuri pohtinut, mitä muut ihmiset perheen ulkopuolella ajattelevat hänestä.

Itse se elämä pitää tehdä hyväksi eikä odottaa, että joku muu tekee.

Toki on hyvä osata asettua myös muiden asemaan, ja säilyttää myötätuntoinen asennoituminen. 

– Meitä on kuitenkin niin paljon erilaisia ihmisiä erilaisissa elämäntilanteissa. On hyvä, jos osaa hyväksyä muut ihmiset sellaisena kuin he ovat. Muita ihmisiähän ei voi muuttaa. Omaa käytöstä voi muuttaa, sanoo Huuhtanen.

Venla Autio, 37, sanoo kokeneensa elämässään älyttömän paljon huonoa ja hyvää. Jos jostain on tarvinnut kärsiä, niin ei ainakaan tylsyydestä. Joka viikolle on riittänyt yllätyksiä – myös ikäviä. Pari vuotta sitten tapahtui se kaikkein ikävin, joka laittoi Aution koko elämän uusiksi. Lopullisesti.

Elämä on silti hyvää. 

Se muodostuu arjen asioista: perheestä, hyvistä ystävistä, siitä että on hyvä työpaikka ja onnellinen lapsi. 

– Olen ajatellut silleen, että kun hoidat parisuhteen hyvin, niin sitten se on jo tosi iso osa onnellisuutta ja hyvää elämää. Pidät huolta läheisistä, itse hoidan tosi paljon isän asioita. Tuet lasta kasvamaan järkeväksi nuoreksi aikuiseksi. Teet työsi hyvin. En voi sanoa, että älä stressaa liikaa koska stressaan kaikkea sellaistakin, mikä ei mulle edes kuulu.

Viimeiset parikymmentä vuotta Autiolla on ollut tapana oikeasti miettiä, mitä hän tavoittelee, mitkä ovat hänelle tärkeitä asioita, oli se sitten kotona tai töissä. Autio työskentelee prosessinhoitajana Metsä Tissuella Mäntässä.

Kun Autio on päättänyt haluavansa jonkin asian, hän on valmis näkemään paljonkin vaivaa sen eteen. Sitten ei tarvitse harmitella jälkeenpäin, mitä jätti tekemättä. Hän toteaa, että ei kannata odottaa muiden toteuttavan haaveesi sinun puolestasi. 

– Minä pistän itseni epämukaviin tilanteisiin. Jännitän kauheasti muutoksia, mutta kun saan muutoksen aikaan, olen tyytyväinen. Ehkä siinä vähän kasvaa ihmisenäkin, kun tekee noita asioita. On pakko mennä kokeilemaan heikkoja jäitä niin sanotusti, kyllä se kasvattaa luonnetta, Autio sanoo.

Hän on sitä mieltä, että jos tekee vain niitä asioita, jotka tuntuvat helpoilta, elämästä tulee lopulta vaikeaa, tai ei ainakaan niin hyvää kuin se voisi olla. 

– Minua motivoi se, että ajattelen lopputulosta. Välissä saattaa olla vaiheita, jotka vetävät pohjalle, mutta uskon että lopputulos on hyvä. Tsemppaan ja tsemppaan itseäni tilanteisiin. Vähän jokainen kai käy joskus pohjan kautta kokeilemassa asioita, minä ainakin, Autio sanoo. 

Pari vuotta sitten Aution elämään tuli valtava muutos. Hänen siskonsa kuoli. Oli todella vaikeaa yhtäkkiä elää ilman parasta ja läheisintä ystäväänsä, joka oli ollut vieressä aina. Tiivis suhde oli jatkunut aikuisenakin. He ja heidän lapsensa olivat viettäneet yhdessä vapaita ja lomia. 

Sitten siskoa ei enää ollut. Koko elämä tuntui oudolta. Aution piti pysähtyä miettimään vähäksi aikaa ihan kaikkea.

Sen jälkeen hän on huomannut muutoksen itsessään. Hän on istunut alas, kun on huomannut, ettei pysty vaikuttamaan joka asiaan. On vain istunut ja antanut asioiden olla. Miettinyt, mutta antanut olla. Hän toteaa, ettei ole tullut kylmäksi, mutta joskus vain ei pysty tekemään jollekin asialle yhtään mitään. 

Olen tehnyt paljon virheitä elämässä, mutta enhän minä ole ennen elänyt.

– Tällaiset asiat kyllä laittavat elämän uusiksi. Olen yrittänyt pitää tämän homman kasassa kaikin puolin. Olen kuitenkin tosi onnellinen tällä hetkellä. 

Autio elää elämäänsä hyvin eri tavalla kuin hänen oma lapsuutensa oli. Hän kasvoi alkoholistiperheessä, mutta toteaa, että lapsuus ei määrittele ihmistä. Vaikka hänellä oli rankkaa, ei asioiden tarvitse jatkua samaa rataa.

– Olen tehnyt paljon virheitä elämässä, mutta enhän minä ole ennen elänyt, etten heti osaa silleen elää. Olen tehnyt tyhmiä ja turhia virheitä, mutta virheistä opitaan, sanoo Autio. 

Autio toteaa, että saa kuitenkin olla onnellinen siitä, miten häntä on kasvatettu. On opetettu, ettei elämän tarvitse olla huonoa, vaikka elämässä olisi huonoja asioita. Jos on ongelmia, niihinkin saa apua, jos menee eteenpäin. 

– Lopulta pitäisi oikeasti vain nauttia tästä elämästä. Jos ei ole onnellinen, niin sitten kannattaa tehdä sille asialle jotain. Ihan turha sitä on olla onneton. Siinä menee vain elämä hukkaan, miettii Autio.

Mikko Lekanderille, 45, ja hänen perheelleen hyvä elämä tarkoittaa rauhallista arkea, yhdessä ulkoilua, sitä, että vältetään kiirettä ja stressiä. Siihen on hyvät mahdollisuudet, sillä Lekander tekee Stora Enso Ingeroisilla kartonkikoneen prosessinhoitajana 12-tuntista työaikamuotoa. Vaimo Sanna on musiikkileikkikoulussa tuntiopettajana ja hänellä on pitkät kesälomat. 

Lomilla perhe ulkoilee, retkeilee ja matkustelee. Sekin on kivaa ja heille sopivaa, ettei tarvitse tehdä oikein mitään. 

– Suurin osa elämän valinnoista on sattumaa. Vaimon kanssa ollaan samanhenkisiä, ja on osattu säästää matkoihin, suunniteltu niitä yhdessä. Koronasta huolimatta ollaan päästy matkustamaan. Norjaan pääsee helposti. Sieltä löytää oman rauhan, käymme siellä useamman kerran vuodessa ja lisäksi jossain etelässä, sanoo Lekander. 

Hänen mielestään hyvä elämä tulee arjesta, siitä että arki on rauhallista, sujuvaa ja melko stressitöntä. Matkallekin on helpompi lähteä, eikä tarvitse väkisin rauhoittua, kun loma alkaa. Myös Norjassa elämä tuntuu hyvältä. 

– On hitsin paljon paremmat kalavedet kuin Suomessa: paljon jokia ja paljon kalaa. Ei ole kiirettä korjata jotain repsottavaa tai peitellä pihakalusteita talveksi. Jäämeren näkeminen rauhoittaa, oli se sitten tyyni tai vähän aaltoileva.

Lekander pohtii, että voisihan sitä haalia lisää töitä, mutta on tietoinen valinta, ettei hän tee niin. Hän harkitsee, mihin lähtee osallistumaan, ja ettei osallistuminen vie aikaa perheen yhteisiltä menemisiltä. 

Nykyään kiireetöntä aikaa on aiempaa enemmän, kun lapsia ei enää viedä harrastamaan. Perheen kaikki kolme lasta ovat olleet kilpauimareita, ja uimahalliin Kouvolaan on 25 kilometriä yhteen suuntaan. 

Vanhempi poika on armeijassa, tytär lukiossa toista vuotta ja nuorempi poika yhdeksännellä luokalla.

Mikko ja Sanna ovat myös jo ylpeät isovanhemmat. Parivuotias pojantytär Lilja tuo elämään iloa ja väriä. Hän on usein mummon ja vaarin luona ja matkustaakin heidän kanssaan. Vain Lilli-koiralla on ollut vähän opettelemista siinä, että Lilja kuuluu perheeseen.

– Joku voisi sanoa, että on laiskuutta, kun tykätään vaan olla ja osataan jättää kotona tekemättä jotain, jos siihen on huomennakin aikaa, miettii Lekander.

Lenkkikaveri Lilli makaa isäntänsä jaloissa. Silläkin taitaa olla kaikki hyvin.

Teksti Reima Kangas, Eeva Eloranta-Jokela
Kuvat Mikko Nikkinen, Mikko Vähäniitty, Sanna Lekander