Kun Simpeleellä asuva Nico Anttonen täytti 18 vuotta kaksi vuotta sitten, päivämäärä ei tuntunutkaan niin ihmeelliseltä aikuisuuden rajapyykiltä, kuin hän etukäteen oli ajatellut. Äiti leipoi kakun kuten ennenkin, ja sukulaiset saapuivat juhlimaan.

– Perussynttärit. Paitsi että alkoholi ja sellaiset jutut muuttuivat lailliseksi, hän miettii.

Täysi-ikäisyyden hohtoa vei se, että ajokortin hän oli saanut erikoisluvalla jo vuonna 2020. Se oli vuosi, jolloin elämä muuttui.

Vuosi 2020 muistetaan siitä, että koronapandemia laittoi maailman sekaisin. Anttonen kävi ammattikoulun prosessi­puolta Imatralla, kun lähiopiskelu lopetettiin. Koulupäivä alkoi omassa huoneessa tietokoneella heti heräämisen jälkeen.

– Oli vaikeaa herätä, kun ei tarvinnut lähteä mihinkään. Saattoi sattua, että kun tietokonetta käytti sängyssä, niin nukahti siihen. Vaikka tuntui, ettei tarvinnut mennä kouluun, niin sen kaiken joutui kuitenkin tekemään kotona, hän muistaa.

Valmistuminen myöhästyi lähes koko luokalla, kun näyttöjä ja laboratoriohommia ei päässyt tekemään.

Anttonen sanoo, että hän on muutenkin tekijä, ei lukija.

– Ei siinä tahtonut oppia oikein mitenkään. Valmistuminen myöhästyi lähes koko luokalla, kun näyttöjä ja laboratoriohommia ei päässyt tekemään, hän muistaa.

Vuonna 2022 loppuvuodesta paperit kuitenkin olivat käsissä. Pian alkoi armeija Pohjois-Karjalan rajavartioston rajajääkärikomppaniassa Kontiolahden Onttolassa.

– Kun oltiin metsässä, oli 37 astetta pakkasta. Avannossa käytiin aamulla. Silloin se ei tuntunut mukavalta, mutta näin jälkeenpäin ajateltuna kyllä se aika siisti juttu oli, hän hymyilee.

Ennen kotiutusta kesäkuussa Anttonen arveli, ettei ehtisi päästä enää Metsä Boardin Simpeleen tehtaalle kesätöihin. Vaan toisin kävi: Yksi kesätyöläisistä oli lähtenyt, ja Anttosta kysyttiin tilalle. Töitä kesti syyskuun puoleenväliin asti.

– Nyt odottelen jatkoa. Oppisopimukseen haku alkoi juuri. Se alkaisi tehtaalla tammikuussa, toivottavasti tärppäisi. Sitä ilman ei Simpeleellä vakituisia töitä ole viime aikoina saanutkaan.

Odotellessaan Anttonen urheilee ja viettää aikaa kavereidensa ja tyttöystävän kanssa. Anttonen kokee itsensä nuoreksi, mutta milloin hän ajattelee, että ihminen on vanha?

– Ehkä nelikymppisenä, 40–50-vuotiaana, hän vastaa.

Samaan aikaan kun Anttonen yritti suoriutua kouluhommista kotonaan, operaattori Sampsa Grönlund paiski töitä Metsä Fibren Kemin tehtaalla. Pandemia näkyi ja tuntui: Kahvihuonekin oli jaettu kolmeen osaan ja siellä käytiin vain pienemmissä porukoissa. Grönlund oli 34-vuotias, kun tehtaan joukkotestauk­sissa häneltä löytyi korona.

– Muutaman kerran aivastin, mutta ilman vaivoja selvisin.

Positiivinen testitulos tarkoitti kuitenkin karenssia, eikä töihin ollut vähään aikaan asiaa. Hommat jatkuivat jälleen, kun testi näytti negatiivista. Vuonna 2020 Grönlund oli yksi onnekkaista, sillä samana keväänä koronaan sairastui noin 7300 suomalaista, joista sairaalaan joutui noin 800. Heistä 330 kuoli.

Syyskuun lopulla raskas koronavuosi tuntuu jo kaukaiselta. Grönlund on juuri palannut Leviltä, jossa hän vietti pitkän viikonlopun avovaimonsa Kristan ja poikansa Akselin kanssa.

– Oli se kyllä mukavaa: ei ollut itikoita, eikä enää kuuma. Hyvin pystyi vaeltelemaan ja ruskaa katselemaan, hän kertoo.

Pohjoinen on Grönlundille tärkeä asia.

– Etelämmäksi en haluaisi muuttaa. Täällä on rauhallista, ei hoppua, hulinaa ja hälinää. Ja onhan tuolla hyvät maisemat.

Pojan syntymä toi vastuuta.

Vaikka perheen abiturientti ei enää perheen kanssa lähtenytkään ruskaa ihailemaan, Grönlund on mielissään, että poika vielä lähti. Hänen syntymänsä vuonna 2013 oli Grönlundille se hetki, kun elämä muuttui. Hän oli silloin 26-vuotias, nuori isä.

– Pojan syntymä toi uudenlaista vastuuta elämään, ja muutti aika paljon. Vaihdoin reissuhommista näihin paikallisiin töihin. Luonnostaan asiat järjestyivät, hän muistaa.

Grönlund kiittelee, että oli hyvä päätös asettua aloilleen.

– On se kivempaa näin, ettei kotona käy vain pesemässä vaatteita ja lähde taas, hän miettii.

Grönlund miettii, että 38-vuotiaana elämä on melkoisen kohdillaan.

– Perhe-elämä on ihan mukavaa. Kun nuorempana olen kerennyt olla paljon menossa, niin nyt on mukava olla rauhassa perheen kanssa.

Vuonna 2013 pietarsaarelainen Heidi Blomqvist voi huonosti, mutta hyvästä syystä. Hän odotti neljättä lastaan. Verikokeissa oli viitettä, että perheen kuopuksella voi olla Downin syndrooma. Tehtiin lapsivesitutkimus.

– Se oli ihan hirveää, isolla neulalla mahasta läpi. Etukäteen en osannut pelätä, mutta uudestaan en haluaisi sitä kokea. Lapsi syntyi kuitenkin täysin terveenä, Blomqvist kertoo.

Samalla selvisi, että sisarussarjan kuopus on poika.

– Tytär odotti kovasti pikkusiskoa ja itki lohduttomasti! Haimme hänelle kissanpennun, joka oli tyttö. Joulukuussa meillä oli kolme poikaa, tyttö ja tyttökissa, Blomqvist hymyilee.

Tällä hetkellä Blomqvist elää elämässään uutta vaihetta, joka alkoi vuonna 2021. Silloin hän lopetti työt puutarha-alan perheyrityksessä.

Askel kerrallaan Blomqvist selvitti itselleen, mitä oikeastaan oli etsimässä. Toisessa puutarha-alan yrityksessä hän vakuuttui, että haluaa kokonaan toiselle alalle. Tekniikka houkutti, onhan hän koulutukseltaan kemiantekniikan insinööri. Lopulta hän valitsi työpaikan Walkin tehtaalla.

– Viihdyin tosi hyvin pituusleikkurilla. Työkaverit siellä olivat aivan mahtavia, Blomqvist sanoo.

Ajat tehtaalla ovat kuitenkin olleet tuuliset. Elokuussa työt loppuivat jo toiseen kertaan. Tälläkin kertaa saattaa olla, että kutsu takaisin tulee. Sitä ennen Blomqvist miettii vakavasti myös muita vaihtoehtoja.

Hän oli 41-vuotias, kun lopulta päätti jättää entisen elämänsä ja suunnata kohti tuntematonta.

– Se ensimmäinen askel vaati hurjasti rohkeutta. Jotenkin tuntui, että tarvitsin elämääni sitä, mitä itse tarvitsen, hän miettii.

Ensimmäistä kertaa elämässään hän asuu nyt itsellisenä vain lasten ja tänä vuonna perheeseen otetun pienen kisun kanssa. Lapsista vanhin on armeijassa ja nuorin 10-vuotias. Pikkuhiljaa hänellä alkaa olla aikaa myös itselleen.

– Nyt olen paljon itsenäisempi. Saan tehdä niitä ratkaisuja, joita itse haluan tehdä. Olen myös tutustunut tosi moniin uusiin ihmisiin, hän kertoo.

Ystävien kanssa hän käy teatterissa, festareilla ja matkustelee. Lisäksi hän harrastaa kuntosalia, nousee kuntorappusia ja lenkkeilee. Blomqvist laajentaa edelleen elinpiiriään, ja toivottaa uudet, kiinnostavat kokemukset tervetulleiksi.

– Sanoisin ohjeeksi muillekin, että pitää vain uskaltaa. Jos vain tyytyy siihen, mihin ei oikeastaan ole tyytyväinen, se aiheuttaa vain katkeruutta. Kyllä kaikki järjestyy, hän kannustaa.

Kun Blomqvist päätti ottaa elämänsä omiin käsiinsä, lappeenrantalainen Mikko Fröjdlund teki parhaansa, että SaiPa-junioreiden jääkiekkoharrastus sai jatkua, vaikka koronarajoitukset olivat monin paikoin lopettaneet harrastukset kokonaan.

– Pojat saivat harrastaa, mutta heidät jaettiin eri ryhmiin, eivätkä he saaneet olla toisiinsa missään kosketuksessa. Aikuisten harrastekiekko kiellettiin kokonaan, hän muistelee.

Työmaallakin mentiin maskit kasvoilla.

– Olihan se ihmeellistä aikaa, hän sanoo.

Tällä hetkellä Fröjdlund on palannut itsekin jääkiekkojäille, ja parhaillaan hän on innostunut myös pyöräilemään. Raikkaassa syysilmassa on mukava polkaista 25 kilometriä Imatran suuntaan, ja saman verran takaisin.

– Tulee mukava päivän lenkki. Kutostien reunaa tässä mennään, onneksi on hyvä pyörätie, hän juttelee.

Työkseen hän etsii vikoja värähtelymittaajana Joutsenon Metsä Fibrellä. Työpaikalla on meneillään lomautukset.

– Ei tässä onneksi tarvitse hermoilla, koska talous on kunnossa. Ruokaa ja lämpöä on riittänyt, hän pohtii.

Elämän merkittävä vuosi oli hänelle 2007. Silloin Fröjdlundille syntyi ensimmäinen poika.

– Se oli elämänmuutos, joka on jäänyt mieleen. Laitoin moottoripyörän myyntiin saman tien, kun ajattelin, että ei sitä varmaan kerkeä enää ajelemaan, hän kertoo.

Tällä hetkellä Fröjdlundien perhe on kasvanut jo viisihenkiseksi. Kolmen pojan veljessarjasta vanhin on ammattikoulussa, keskimmäinen seitsemännellä ja nuorin neljännellä luokalla.

– Onneksi avovaimo Jenni on saanut pidettyä komppanian kurissa. Kyllä se ojentaa, Fröjdlund hymyilee.

Sydämessä on paikkansa myös sisarussarjan toiselle lapselle. Perhe menetti tyttären ennen syntymää.

– Kyllä se mielessä on, millaista elämä olisi ollut, jos hän olisi saanut elää. Olisi se varmaan muuttanut talon tapoja. Olisi ehkä joutunut opettelemaan letintekoa, hän miettii.

Elämää hän ei enää ota itsestäänselvyytenä.

Tänä vuonna Fröjdlund täytti 50 vuotta.

– Vauhti on sellaista, että en ole oikein kerennyt miettimään menneitä tai tulevia. Tässä tämä elämä menee eteenpäin.

Vuosien varrella käsitys nuoresta ja vanhasta on muuttunut.

– Ihminen on vanha vasta sitten, kun omassa mielessään niin ajattelee. Toiset vain nuortuvat vanhetessaan. Itse en pidä itseäni vanhana, vaikka joku nuorempi niin saattaisi ajatella, Fröjdlund hymyilee.

Vuoden 2007, jolloin Fröjdlund tuli isäksi, raumalainen Anne Ovaskainen muistaa Ansku-koirasta. Monirotuinen Ansku oli todellinen hurmuri, joka hurmasi ihmisten lisäksi toiset koiratkin.

– Sellainen vilpertti, mainio epeli. Kun sanoin Anskulle, että lähdetään koirakauppaan, se pinkaisi juoksuun, ja minä siinä mukana. Koirakaupassa Ansku pääsi itse valikoimaan. Otin sitten sen, mistä hän tykkäsi, Ovaskainen muistaa.

Vuonna 1995 Ovaskaisella oli juoksukaverina Hero-koira.

– Se oli sellainen vuosi, jolloin tapahtui sekä Suomessa että omassa elämässä. Suomi voitti ensimmäisen kerran jääkiekon MM-kultaa. Minä juoksin silloin maratonin ja Suomi juoksee -viestin, hän kertoo.

Ovaskainen oli aina ollut liikunnallisesti lahjakas. Vuoden 1995 Suomi juoksee -viestistä hänelle jäi hauska muisto. Ovaskainen poltteli tupakkaa ennen lähtöä, kun huomasi, että häntä osoitetaan sormella.

– Lasse Virén näytti minua Pertti Ukkolalle, Ovaskainen hymyilee.

Kun matkaa tehtiin, Ukkola tuli hänen viereensä juoksemaan.

– Siihen tuli myös Lasse Virén ja kysyi, että lähdetkö hänen kanssaan tuonne sivutielle juoksemaan. Jonkin aikaa juostiin siellä. Palattiin sitten päätielle ja otettiin porukka kiinni. Lasse sanoi, että sinulla on hyvä juoksuaskel, Ovaskainen muistaa.

Maalissa miehet pyysivät Ovaskaista kanssaan kahville. Mukaan tuli myös eräs Juha Mieto. Kahviseurue kiinnitti muidenkin huomion, ja Ovaskainen päätyi miesten mukana myös lehtikuvaan.

– Pertti Ukkola antoi postikortin, jossa oli hänen kuvansa ja takana puhelinnumero. En koskaan soittanut kylläkään, Ovaskainen hymyilee.

Ehkä urheilutähdet olivat huomanneet lahjakkuuden?

– Pakko myöntää, että kai minä aika kivan näköinenkin olin, Ovaskainen nauraa.

Kolme vuotta myöhemmin Ovaskaa kohtasi järkytys, kun Hero-koira kuoli haimasyöpään. Ovaskainen suri niin, että menetti ruokahalunsa. Luonnostaan hoikka Ovaskainen painoi pahimmillaan vain 32 kiloa.

»Elämä maistuu erittäin hyvältä.»

Hän toipui, mutta sydänlihas oli ottanut osumaa. Rytmihäiriöt veivät hänet lopulta sairaseläkkeelle Rauman UPM:n paperitehtaalta. Ovaskainen sanoo, että vaikka sydänoireet ovat vakavat, ne eivät varsinaisesti tunnu. Hän pystyy elämään nyt, 61-vuotiaana, lähes täyspainoista elämää.

– Olen hyvässä kunnossa fyysisesti ja henkisesti. Ajattelin jossain vaiheessa, että elän lopun elämäni yksin, mutta tällä hetkellä minulla on ihana kumppani vierelläni. Elämä maistuu erittäin hyvältä, hän sanoo.

Kun Ovaskainen juoksi yhdessä urheilutähtien kanssa, Tenho Dahl uurasti Voikkaan höyryllä päälämmittäjänä ja rakensi vaimonsa Eilan kanssa kesämökkiä Pyhäjärven rantaan. Kotoa Voikkaalta mökin pihaan on vain 16 kilometriä.

– Vajaa puoli vuotta rakennettiin. Silti tuntui, että tämä kestää ikuisuuden, eikä tiedä valmistuuko koskaan, hän muistaa.

Tällä hetkellä Dahlit viihtyvät paljon kesämökillä, joka oli jo toinen pariskunnan yhteisistä rakennusurakoista. Se ensimmäinen, vuodelta 1977, on jäänyt Dahlin mieleen unohtumattomasti. Hän oli silloin vajaa kolmekymppinen perheenisä.

– Muistan, kun nukuttiin ensimmäinen yö makuuhuoneessa kokolattiamaton päällä, me ja molemmat lapset. Vaimo kävi laskemassa vettä kraanasta ja sanoi, että ihanaa, tänne tulee vesi.

Dahlit tutustuivat jo lapsina. Eilan veli oli Dahlin hyvä ystävä.

– Oli poikaporukka ja likkaporukka, ja oltiin samoissakin porukoissa. Meillä oli mopot ja niillä vietiin tyttöjä, Dahl muistaa.

Vaikeista paikoista pääsee puhumalla yli, emmekä jää tuppisuiksi.

Nyt pariskunnalla on tullut täyteen 54 yhteistä vuotta.

– Pitkän liiton salaisuus on se, että puhalletaan yhteen hiileen. Ei heti olla nokka solmussa, jos välillä vaikka ärräpäät lentävät. Vaikeista paikoista pääsee puhumalla yli, emmekä jää tuppisuiksi. Lähdetään siitä selvittämään, mistä on riita – vaikka harvemmin meillä riitaa on, Dahl sanoo.

Sekin on Dahlin mukaan tärkeää, että puolisoilla on liitossa oma vapautensa.

– Jos menen kortti-iltaan, en tee mitään hölmöä. Se pitää mielen koreana. Vaimokaan ei ole jumittunut kotiin, vaan menee tyttökavereidensa kanssa. Minusta se on hyvä, ettei hänkään katsele aina vaan samaa naamaa tässä, Dahl miettii.

Kerran viikossa Dahlit käyvät pelaamassa korttia ystäväpariskunnan kanssa. Lempipeli on nimeltään Kiusa.

– Siinä voimme puhua sopaskaa, välillä ollaan tosissaan, sitten nauretaan, ja lähtiessä vielä halataan. Se kiusan pelaaminen on kyllä kivaa, vaikka välillä kuuluu, että ”saaketti, mitäs sie tollasen kortin löit!”, Dahl nauraa.

Vuonna 1977 rakennettu omakotitalo on edelleen pariskunnan tukikohta.

– Täällä talossa meillä on kaikki mukavuudet samassa tasossa. Ajattelin silloin, että jos joskus täytyy rullatuolissa istua, niin tässä pääsee helposti liikkumaan. Täällä meillä on ihan luksusta, vaikka itse kehunkin, Dahl sanoo.

Meillä oli työkavereiden kanssa aina ruokatunnilla ja kahvitauoilla hauskaa.

Vuosi 1977 oli hyvää aikaa myös kajaanilaiselle Mirja Komulaiselle. Hän oli 36-vuotias ja siivosi Kajaani-yhtiöllä. Työ oli raskasta mutta itsenäistä, eivätkä pomot hengittäneet niskaan.

– Oi muistan ne ihmiset siltä ajalta, melkein kaikki! Meillä oli työkavereiden kanssa aina ruokatunnilla ja kahvitauoilla hauskaa, hän kertoo.

Muistoista nousee etenkin vuosi 1981, joka muutti monella tavalla Komulaisen elämänkulkua. Silloin hänen ensimmäinen miehensä kuoli.

– Hän sai sydänkohtauksen, oli yöllä kuollut keittiön lattialle.

Tehtaalla oli töissä Jaakko Pulkkinen, jonka vaimo kuoli kaksi viikkoa Komulaisen miehen jälkeen.

– Me rupesimme pikkuhiljaa juttelemaan näistä asioista. Nyt me olemme yhdessä, Komulainen kertoo.

Raskain asia on Komulaiselle ollut oman pojan kuolema seitsemän vuotta sitten.

– Hänellä oli tapana soittaa melkein päivittäin. Aina hän sanoi, että mitä se minun kultamurikkani tietää, Komulainen hymyilee rakkaalle muistolleen.

Elämä jatkuu lapsenlapsissa ja lapsenlapsenlapsissa.

– Kun äiti vielä eli, meitä oli viisi polvea, Komulainen kertoo.

Nykymaailman menoa Komulainen sanoo katselevansa hiukan huolestuneena. Hän toivoo, että Suomessa saataisiin elää rauhassa. Hänen oma isänsä kaatui jatkosodassa 23-vuotiaana.

– Äidin kanssa asuimme ukin ja mummon luona, eikä siellä Sotkamossa meidän tarvinnut kärsiä sodasta. Muistan kyllä, kun äidin veljiä tuli lomille sotilaspuvut yllä, hän kertoo.

Aivan viimeisiin aikoihin saakka Komulainen on ollut hyvin liikunnallinen, vaikka onnettomuudessa loukkaantunut selkä on ”kuin katiskaverkkoa”, kuten lääkäri oli todennut.

– Ennen mentiin ystävän kanssa joka aamu lenkille. Jotkut naapurit olivat sanoneet, että siitä he tiesivät, että kello on puoli kahdeksan, hän muistaa.

Minkä ikäisenä ihminen on vanha? Kysymys saa 83-vuotiaan Komulaisen naurahtamaan.

– Välillä tuntuu, että pääni puolesta voisin olla vaikka 15-kesäinen, mutta jalat eivät kanna. Minä olen aika ulospäin suuntautuva ihminen, hän hymyilee.

Entä mikä on pitkän iän salaisuus?

– Onhan minulla sydämen tahdistin, se on pitänyt minua tiellä, hän kuittaa.

Komulainen kertoo, että valoisa elämänkatsomus auttaa yli vaikeistakin ajoista.

– Kyllä joku päivä on se iloisempikin päivä, hän sanoo.

Teksti: Mari Schildt, kuvat: Päivi Karjalainen, Nina Susi, Johannes Wiehn, Anu Kovalainen