Virveli, vieheet, ehkä muutama olunen. Porilainen Niko Turenius varmistaa, että kaikki tärkeä on mukana, kun pihalla aurinko kirkastaa kauneinta kesäpäivää. Kokemäenjoen rantaan on kotoa matkaa puolisen kilometriä, ja se taittuu rennosti reippaillen. 
Jokirannassa Turenius valitsee vieheen kaikessa rauhassa. 
– Hakuammuntaa, hän sanoo.

Viime vuonna Turenius hankki 47 euron kalastusluvan ja kävi kaksi kertaa kalassa. Hän sai pienen hauen ja laski senkin menemään. 
– Yleensä tyhjin käsin lähdetään kotio. Ei se kyllä haittaa, kun en itse kalasta periaatteessa edes tykkää, hän virnistää.
Luonnon hiljaisuuden rikkoo ajoittainen molskahdus.

– Vieheitä uitan. Vieheet on huonoja, ja niitä on pakillinen. Amatööri kun olen, niin yleensä tarjouskoreista ostan vieheitä. Satkuja menee silti. Vaikka viehe on halpa.

Leveä Kokemäenjoki virtaa majesteetillisen rauhallisesti kohti merta.
– Onhan joki hieno, vaikka onhan se tommonen ruskeanharmaa. Ei täällä hirveästi kalastajia näy, kun jokea pidetään niin likaisena. Teollisuus laskee sinne kaikkea, hän juttelee. 

Oma työpaikka, joen varrella oleva Corexin tehdas, hän tarkentaa, ei kyllä laske mitään jokeen. Hyvillä mielin voi kunnossapidon sähkömies vapaillaan virveliä heitellä. Tosin välillä viranomaiset lätkäisevät rajoituksia jokiveden käytölle. Sikäli on ihan ok, että kalaa ei tule. Vaikka joskus tuleekin.
– Kerran saatiin ahvenia. Kissat niitä kävivät haistamassa ja häipyivät. Syötiin ne sitten itse. 

Turenius oli ehtinyt päälle neljänkymmenen ennen kuin tarttui virveliin. Hän kertoo isänylpeyttä äänessään, että oma parikymppinen poika on kova kalamies. Sai isänsäkin innostumaan.
– Pojan kanssa mennään merelle. Sillä on vehkeet viimeisen päälle, hän hyrisee.

Se on laatuaikaa, kun isä ja poika käyvät kalassa. 
– Onhan se kiva lähteä jotain yhteistä tekemään, vaikka aika hiljaa siellä veneessä ollaan, mörököllejä kun ollaan kumpikin. 

Rauha rikkoutuu vain silloin, kun kala haukkaa kiinni.
– Saattaa kirosana tulla. Onhan siinä monta tuntia jo hiljaa oltukin.

Tälle kesälle Turenius on taas ostanut luvan. Hän on ehtinyt käydä jo kolme kertaa kalassa – eikä mitään ole tullut. Hän miettii, että tulee siinä kalalle kilohintaa. Siis jos sitä kalaa tulisi. 
– Se nyt vielä puuttuisi, että kalavehkeet lähtisivät kalastuksenvalvojalle. 

Kraton Chemicalilla operaattorina työskentelevä Saara Koskinen on juuri vauvalomalla neljännen lapsensa, 7-viikkoisen vauvan kanssa. Hellepäivän aurinko helottaa korkealla taivaankannella, ja Koskinen hoputtaa pienimpiä päiväunille.
– Voisihan sitä katsoa Netflixiä tai ottaa päiväunet, kun lapset nukkuvat, vaan ei. Minä odotan kuumeisesti, että vauvakin on syönyt, että pääsisin äkkiä hakemaan trimmerin, eli rimmerin, hän nauraa. 

Sitä ennakoiden hän on käynyt jo hyvissä ajoin laittamassa viiden ampeerin akun lataukseen. Enää peltorit päähän ja jo surahtaa: Vaviskaa kurittomat heinätupsut!
– Meillä on 3000 neliön piha, niin tässä on pientä rimmeröintä. Olen hirveän tarkka pihalla, minun pitää ihan sentilleen leikellä kaikki! Siitä saa hyvän mielen, hän vakuuttaa.

Koskinen tykkäsi jo lapsena rimmeröidä. Mutta voi pahus kun harmitti, kun oli juuri hollilla oikein röyhöttävä pusikko, niin eikö ollut johto liian tiukalla ja irtosi, plop.
– Toisille naisille ostetaan koruja, mutta minä melkein itkin onnesta, kun mies osti minulle Makita-merkkisen akkukäyttöisen rimmerin. Olin että voi vitsi, nyt on vaimo niin tyytyväinen! 

Alussa Koskisten pihamaalla maa pölisi ja risut lensivät, kun rouva otti tuntumaa rimmeriin. Sen verran tuli harjoiteltua, että nyt voi jo sanoa, että priimaa pakkaa tulemaan. 
– Nyt kun on tommonen akkuvehje, niin ai että! Luksusta!

Mies on ehdotellut robottiruohonleikkuria, mutta ne ehdotukset ovat kaikuneet kuuroille korville.
Lapsetkin tietävät, että kun äiti rimmeröi, ihan pienellä asialla ei kannata vaivata. Peltoreissa soi lembibiisit ja ruoho lentää. Sääsketkin voivat rauhassa pureskella.
– Mies sanoo, että vaikka maailma takana räjähtäisi, niin en edes huomaisi, Koskinen hymyilee.

Saara se tuolla rimmeröi, konttaa ja leikkaa nurmikkoa.

Kun tulee erityisen tiukka kaarre, kuten uuden kuusiaidan taimien kohdalla, silloin Koskinen ottaa sakset käteen ja hifistelee. Polvet tulevat vihreiksi, mutta korsien pituus on mestarin jäljiltä täsmälleen oikea.
– Joskus sattuu näin, että lapset eivät nukukaan päikkäreitä. Silloin pitää harrastaa tätä minun ihanaa harrastustani yöllä. Naapurit vilkuilevat, kun illalla yhdentoista aikaan Saara se tuolla rimmeröi, konttaa ja leikkaa nurmikkoa. Kyllä ne joskus on katsoneet tiekkö vähän sillee, että onkohan tuokaan nyt ihan oikeesti terve. Että olisko jäänyt yövuorot päälle, hän nauraa.

Rimmeröinti on perheen mielestä kuitenkin hyvä juttu, koska äiti on rimmeröinnin päälle aina paremmalla tuulella. Perheen isä on varmistanut säännöllisen rimmeröinnin sillä, että ottaa vetovastuun lastenhoidosta.
– Välillä se näyttää heiluttelevan kättä kuistilla, että nyt olisi tultava, kun vauvan eväät ovat rimmeröimässä. Jospa opettelisi sellaisen sidonnan kantoliinaan, että samalla antaisi tissiä kun rimmeröi, hän innostuu.

Hyvän rimmeröinnin jälkeen on voittajafiilis.
– Hiki valuu, sääskenpistot kutittaa ihan sikana, heinää on naamassa ja joka paikassa ja hiukset ovat täynnä heinää. Siinä sitä sitten katsoo ja ajattelee, että ei vitsi, tämä on minun pihani ja olen sen nyt leikellyt. Vaikka kädet vähän tärisee, kun on sitä konetta kantanut, niin silti on levännyt olo. 

Tyhjentyneet akut menevät laturiin odottamaan, että ruoho taas kasvaisi, oikein nopeasti. 
Koskinen tuumii, että edessä on vielä pitkä, ihana kesä, kun voi nauttia vauva-arjesta ja rimmeröidä vihreää kultaa koko sielunsa kyllyydestä. Sitten saa istua omalla terassilla ja antaa katseen kiertää kättensä jälkeä – ja kuunnella kun naapurissa vasta käynnistellään ruohonleikkuria. 

Kun on lomaa Kotkamillsin tehtaalta ja päivä kauneimmillaan, Tommi Ehari lähtee Kotkan torille. Nimittäin kauneinkin kesäpäivä jää vähän puolitiehen, jos sitä ei kruunaa tuoreella, nuoruuttaan punastelevalla uudella perunalla. Torilta saa ne parhaat.
– Olen aina tykännyt perunasta. Lapsena se oli niin, että juhannuksena aina syötiin uutta perunaa ensimmäisen kerran. Ennen sitä ei saanut, ei ainakaan meillä syöty. Juhannuksena sitä piti aina olla, sen muistan. Siitä se kesä alkaa, hän juttelee.

Hän myöntää, että sen verran kovasti hän on kesää odottanut, että on lähikaupassa sortunut. Kärryyn tuli nostettua pakkaus egyptiläistä uutta perunaa. Faaraoiden perunasta ei kuitenkaan saanut iloa irti, ei sitten alkuunkaan, vaikka kuinka olisi kuvitellut. Ne olivat yhtä hepreaa, vai olisivatko olleet hieroglyfejä. Toinen retkahdus, ruotsalainen varhaisperuna, oli jo toista maata.
– Ei ne häviä paljon suomalaiselle. Jos olisivat rinnakkain, niin en tiedä, erottaisiko, hän myöntää.

Kotiin tullessa hän pesee kattilallisen perunoita juoksevan veden alla hellästi käsin. 
– Niitähän on olemassa kaikenmaailman hanskoja, mutta minä pesen käsin. Sormissa tuntee, kun ovat puhtaat. En tykkää hiekan raksumisesta hampaissa.

Keitinvedessä on aina suolaa, ja tilliä, jos sattuu olemaan. Uuden perunan pitää hänen mielestään jäädä vähän napakaksi, niin että hampailla on työtä. Tärkeintä on kuitenkin se, minkä kanssa uusi peruna syödään.
– Lämpönen peruna ja siihen iso köntti voita. Ei ole parempaa. Ihan voitavoita, eikä mitään… Se pitää olla voita. Onneksi sitä on meillä aina jääkaapissa, hän juttelee.

Silli tulee hyvänä kakkosena. Voihan sitäkin, vaihtelun vuoksi.
– Oikeastaan voisin syödä pelkkiä perunoitakin, mutta kyllähän siinä on aina jotain muutakin: grillipihvi ja salaattia. Se on täydellistä.

Viime kesänä Ehari kokeili kasvattaa omia perunoita. 
– Pihalla, sellaisessa lavakauluksessa, nehän on nyt muotia, hän sanoo.

Ehari kertoo, että mikäs sen parempaa kesäpäivän vietettä onkaan, kuin katsoa miten peruna kasvaa.
– Välillä kävin tarkistamassa, että tarvitaanko lisää vettä. Viime kesänä taisi kyllä sataa, mutta oli silloin hellepäiviäkin, hän muistelee.

Kun perunat sitten nostettiin, ne mahtuivat yhteen kattilaan.
– Sieltä tuli toistakymmentä perunaa, ne meni melkein kerralla. Oli siinä perunalla hintaa, vaikka sillä nyt paljoa väliä.
Tänä vuonna vaimo on laittanut kasvamaan perunan sijaan kaikenlaista muuta vihannesta, joten Eharia nähdään paljon Kotkan torilla. Hän sanoo, että tykkää kyllä maistaa uusiakin ruokalajeja. Mutta sitten lopulta kuitenkin tuntuu hyvältä palata siihen, mikä on tuttua ja turvallista.
– Peruna ei ole mikään trendiruoka, mutta minä olen jo niin vanha, että peruna on parasta. Kesä ilman perunaa olisi outo.

Teksti Mari Schildt
Kuvat Maiju Pohjanheimo, Veera Korhonen, Jukka Koskinen