»Tällä hetkellä työskentelen sellutehtaalla kuidun valmistuksessa eli sellun keittäjänä. Oman sormen alla on koko prosessin ohjaus hakkeesta valmiiseen massaan. Työryhmäämme kuuluu minun lisäkseni yksi kenttämies. Vuorotellaan niin, että toinen operoi kentällä ja toinen näyttöpäätteellä.

On paljon mittareita, joiden lukemista työ käytännössä on: lämpötila, ph, johtokyky, mikä tahansa mittaus onkin kyseessä, siitä indikoit sitä hommaa. Tiedät, että tuossa kohdin kun lämpö laskee, niin kolmen tunnin viiveellä tulee ongelmia. Pitää reagoida aikaisemmin: lisätä alkaalia tai höyryä. Mittarit ovat kavereita. Ne eivät hirveästi huutele vastaan. Kun niin käy ja paikat alkavat hälyttää, niin silloin ollaan yleensä myöhässä. Lopullisen palautteen tässä työssä saa vasta päivien päästä. Se luo paineita, että pitää onnistua.

Täydellisyyteenhän jokainen työssään pyrkii. Kun työ on sellaista, että oma kädenjälki näkyy tuntien viiveellä, pitää olla koko ajan prosessin edellä. Siksi pitää ymmärtää aika syvällisesti kemiaa ja reaktioita. Tässä on pitänyt olla mielenkiintoa tutkia kirjallisuutta ja käydä keskusteluja toisten keittäjien kanssa vapaa-ajallakin. Kun pelaat koko ajan lipeiden ja happojen kanssa, niin pakkohan on oppia ymmärtämään, mitä ne tekevät keskenään ja erikseen. Mitkä ovat riskit, hyödyt, ja mitä pystyt niillä tekemään. Työ ei ole pelkkä työ, vaan se kulkee elämässä mukana. Siksi tämä 12 tunnin työmuoto on älyttömän hyvä, koska kuuden päivän vapaalla ajatukset onnistuvat oikeasti irtautumaan. Viimeistään viidentenä päivänä sitä ryhtyy jo katsomaan kalenterista, että milloinkas se töihin meno olikaan.

Oma kädenjälki näkyy tuntien viiveellä.

On tullut sellaisiakin herätyksiä keskellä yötä, että soitetaan tehtaalle kaveriksi. Kun menet sinne, tarjotaan jakkaraa ja sanotaan, että tää meni seis. No niin meni, kun joku on jäänyt huomaamatta jossain kohdin. Siksi tiimityöskentely on entistä tärkeämpää, ja lähimmän työkaverin havaintoihin pitää pystyä luottamaan. Prosessi on pitkäkestoinen ja siinä helposti niin sanotusti silmät palaa näyttöön kiinni. Ei välttämättä näe, vaikka on ihan yksinkertainen asia. Toinen saattaa huomata sivusta, että miksi tuo on noin.

Yhteistyö ei suju millään muulla kuin toisen tekemisen kunnioittamisella ja keskustelulla. Kun puhuu asioista, niin toisen ajatusmaailmaa oppii ymmärtämään. Kun kaveri sanoo kentältä jotain, niin pitää saman tien leikata: tiedät, että hän tarkoittaa tuota. Jos hän sanoo, että seisota se, niin suotta siinä esimiehelle soitellaan, että voiko sitä seisottaa. Kaveri on antanut komennon ja sitä totellaan. Kun kaveri sanoo, että on täällä, pistä käyntiin, niin silloin voi käynnistää. On tärkeää, että saa työskennellä pitempään saman työkaverin kanssa. Silloin oppii ymmärtämään ja tutustuu. Kaveriin pitää luottaa satasella.

Meille Varkauteen tuli yhteisvalvomot jossain vaiheessa. Voimalaitoksen, soodakattilan ja kuitulinjan valvomot yhdistettiin. Työnantaja haki siitä etuja, ja hyviä ajatuksia oli, mutta prosessiin keskittymisen kannalta yhteisvalvomo on todella haasteellinen paikka keskittyä. Kun kaveri on kentällä ja huutaa sieltä, pitää oikeasti kuulostella, mitä se sanoo. Nyt kun koronan myötä ollaan vetäydytty takaisin vanhoihin valvomoihin, niin olen taas todennut, miten mukavaa on työskennellä, kun keskittymistä ei tarvitse ponnistella. Ei tarvitse välillä pompata pystyyn ja huutaa, olkee hilijaa, meillä on tässä homma käynnissä.

On sosiaalisellakin puolella oma merkityksensä, ja hyvä on, jos töissä on kivaa, en sitä sano. Mutta jos se on vain sitä, että mennään sinne viettämään aikaa, niin ennen pitkää käy niin, että vietetään aikaa torilla ja muistellaan sitä vanhaa työpaikkaa, joka lopetettiin. Ihan parasta on se, että tehtaalla menee hyvin ja tehdään hyvää tulosta, niin loppupelissä saadaan kaikki palkkamme.

Sellutehdas koostuu kolmesta eri osastosta: talteenotosta, soodakattilasta, meesauunista ja kuitulinjasta. Kemiakierto pyörii osastojen välillä. Toisten osastojen kavereiden kanssa pitää olla hyvinkin tiiviisti yhteistyössä. Jos ajetaan vaikka tuotantoennätys, niin kyllä siinä tulee ylpeys porukasta, että me pystyttiin tähän. Se vaatii paljon kaikilta. Jokaisen päivän päätteeksi tunnen, että me onnistuimme tässä.»

Teksti Mari Schildt
Kuva Akseli Muraja