»Vuonna 1995 tulin taloon. 15 vuoden ajan tein kaikkia työpisteitä, mutta viime vuodet olen ollut koneenhoitajana kartonkikone ykkösellä. Meitä on viisi miestä tässä. Vastaan yleisesti koko kuviosta, mutta kaikilla on kuitenkin omat tehtäväalueensa.

Me teemme syväpainettavaa kolmikerroskartonkia, jonka neliöpaino on 200–250 grammaa. Tehtäviini kuuluu laadunvalvonta. Seuraan prosessia, käyn kentällä, otan näytteitä ja seuraan laatupäiväkirjasta näytteiden analyysejä. Tulosten mukaan tehdään muutoksia. Jos tulee risatilanteita, niin sinne mukaan menen tietenkin.

Meillä ajetaan yhtiön kalleinta tavaraa. Siksi teemme näytteistä tosi paljon analyysejä. Kun muuttujia on paljon, käymme niitä lävitse monta kertaa vuoron aikana. Ei se mitään tähtitiedettä ole, mutta ei ne itsekseenkään tule. Meillä on mittareita, jotka mittaavat esimerkiksi paksuutta, neliöpainoa ja kosteutta. Vianilmaisin kuvaa rataa useita kertoja sekunnissa.

Puolen tunnin välein haetaan myös käsin näytteitä ja tehdään mittaukset. Niiden mukaan otetaan painoa ylöspäin tai alaspäin, tehdään hylky- ja Ctmp-muutoksia, tai kalenteroidaan. Yritetään kuitenkin pysyä keskikohdassa, josta on neljän prosentin mahdollisuus mennä ylös ja alas. Pyritään aina olemaan niin sanotusti keskitiellä. Jos rupeaa laitoja myöten menemään, niin sitten tehdään muutoksia. Myös pohjanmuodostus on tärkeä osa kuviota. Mitä parempi pohjanmuodostus, sitä parempi on formaatio. Siihen saadaan hyvä painotulos. Tähän työhön kuuluu myös koneen ylös- ja alasajo. Toissapäivänä oli sellainen tilanne, että pestiin ja korjattiin paikat. Sitten otettiin uudestaan päälle. On tämä myös kentällä tekemistä.

Tämä on tiimityötä, ja me olemme kaikki samanvertaisia. Jokainen tekee ruutunsa, ja jos näyttää siltä, että on keskusteltavaa, niin sitten keskustellaan ja katsotaan, saadaanko asia kuntoon. Kaikki tekevät itsenäisiä päätöksiä, mutta kokonaisuus pitää myös olla hallussa. Se on semmoista veivaamista, mutta yhden tekijän tekemää tämä ei missään nimessä ole. Tänne kentälle on haluttu antaa paljon vastuuta. Ihan järkevääkin se on. Mutta yletöntä stressiä siitä ei pidä ottaa.

Itse ajattelen, että jokaisella ihmisellä on jotain annettavaa. Jos on jonkun alueen spesialisti ja osaa sen asian pitkälle, se on hyvä juttu. Joku toinen taas osaa vähemmän mutta laajemmalti. Kaikista ei tule jonkin alueen spesialistia, mutta me tarvitsemme myös niitä, jotka ymmärtävät laajasti. Siksi kaikista ihmisistä löytyy hyvät puolensa. Jokainen kollega tekee vähän omalla tyylillään. Kiva sitä on katsoa, koska kaikilla tässä porukassa on hyvä ammattitaito. On se tunnustettu, konsernitasollakin, että ollaan hyviä. 

Näissä hommissa on hyvä olla porukkapelaaja; että osaa ottaa muutkin huomioon samalla, kun tekee omaa juttuaan. Jos uudella työntekijällä on teknistä lahjakkuutta, ymmärtää ja omaksuu nopeasti ja pystyy ratkaisemaan ongelmia, sellaisia ominaisuuksia arvostan. Joku voi tulla tähän takki auki, mutta viiden vuoden kuluttua ymmärtää, miten vähän ymmärtää. Siksi nöyrä asenne on hyvä olla.

Ongelmat ovat tässä työssä se juttu, kuitenkin; että päästään niiden kimppuun. Kun ongelmia yritetään ratkoa, ja saadaan ne jollain lailla järjellisesti maaliin, niin kyllä se on aina mielenkiintoista. Prosessia riittää niin paljon, että uusia ja vanhoja ongelma tulee. Vanhat ovat tylsiä, koska niistä on tehty ilmoituksia, mutta ei ole vielä saatu kuntoon. On vain painettava päälle yläkertaan, että saadaan kuntoon ne asiat, jotka ovat vaivanneet mieltä ja prosessia pitkään. Kyllä ne hoidetaan, mutta joskus vain kestää kauemmin. Kyllähän se aiheuttaa kipuilua omassa työssä. Samat asiat saattavat aiheuttaa ongelmia myös huomenna ja ylihuomenna, ja sellaisten takia menetetään tuotantoa. Niiden kanssa täytyy vain pystyä elämään, vaikka joskus joutuu hermoja venyttelemään.

Minulla on puolen tunnin työmatka. Siinä ne työasiat aika hyvin jäävät.  Kun työt pystyy jättämään työpaikalle, jaksaakin paremmin. En sano, että kaikki ongelmat aina jäisivät työpaikalle, mutta on ne pyrittävä jättämään. Muuten tulisi ihan liikaa mietittyä. Silti valehtelisin, jos sanoisin, etten tykkää työstäni.»

Teksti Mari Schildt
Kuva Marjaana Malkamäki