Helsingin Sanomat kirjoitti (30.10.) vanhuksesta, joka maksoi yksityiselle palveluntarjoajalle 14 euroa päivässä kahdesta ateriasta, joiden laadusta ja määrästä voinee olla montaa mieltä. Lounaaksi vanhukselle oli toimitettu noin viisi ruokalusikallista kanapastaa, josta kanaa oli tuskin erottanut sekä parsakaalia ja alle desilitra salaattia. Tällä kertaa annosta ei ollut kruunattu lasilla ja muovikuulilla, kuten keväällä oli tehty.

Samanlaista viestiä saa lukea koululaisten ruokailusta säännöllisin väliajoin. Jostain syystä pilttejä viehättävät enemmän kansainvälisten hampurilaisketjujen tarjonta kuin omassa koulussa jaettava alle kahdella eurolla per annos syntyvä kokonaisuus.

Samaan aikaan töissä käyvä kansanosa joutuu tyytymään runsauttaan notkuviin lounasbuffet-pöytiin, jossa vain vatsalaukun koko rajoittaa lautaselle ahdettavan ruuan määrää. Eduskunnassa tämä ruoka on lisäksi hinnoiteltu erityisen edulliseksi, kertoi Iltalehti (30.10.), jotta kansanedustajillakin olisi varaa syödä.

Ajatusleikkinä voisi pohtia, millaista ruokaa eri laitoksissa tarjottaisiin, jos työelämässä ja eduskunnassa tarjottaisiin samaa apetta, jota nyt syötetään muistisairaille vanhuksille ja koululaisille. Ja jos kitinää syntyisi, niin tehtäisiin kokeilusta pysyvä. Samalla tavalla voitaisiin menetellä työterveyden kanssa. Uskoisin, että monelle aktiiviväestön edustajalle saattaisi olla silmiä avaava kokemus kertoa sairaushistoriaansa koko päivystyksen kuullen tai antaa virtsanäytettään ohuen sermin takana muun potilasjoukon ankarasti kannustaessa.

Silloin kun pohditaan, mistä yhteiskunnan palveluista voidaan vielä säästää, on hyvä muistaa, että jossain vaiheessa sitä säästettävää ei enää kerta kaikkiaan löydy. Juustohöyläkin vaatii alleen juuston tai paremman puutteessa edes juuston kaltaisen valmisteen. Hoitajamitoituksesta on helppo tinkiä, jos ei itse satu vuodeosastolla tarvitsemaan apua vessassa käyntiin. Mutta jos sitä apua tarvitsee, saattaa ajatella, että ehkä minä työurani aikana sen verran hyvää tein, ettei tätäkään nöyryytystä märissä lakanoissa olisi tarvinnut kestää.

Kaiholla muistelen 1970-luvun lopun peruskoulua. Silloin sai muutaman kerran kuukaudessa kouluruuan kanssa banaanin, päärynän tai jopa kiivin. Sellaiseen luksukseen ei enää ole varaa. Ei edes kaikilla työssäkäyvillä. Niin se kehitys kehittyy ja vauraus lisääntyy. Vatsa vain ei täyty.•

Lapsenlapset kysyivät, että olenko koskaan ostanut vaatteitani kirpputorilta. Se säästäisi ympäristöä ja rahaa. Vastasin, että sain aikanaan kunnalta tukilapun vaateostoksiin ja se piti hakea opettajalta kesken tunnin. Onneksi siitä ei tehty tik-tok -videota.