Joku paperiliittolainen on aina töissä

Kansijuttu

Sellukuormaa puretaan sydänyöllä Pietarsaaren satamassa, kun Turussa, Äänekoskella ja Imatralla vielä nukutaan.

Klo 00–06 Pietarsaari 

Puolenyön jälkeen UPM:n tehtaan sellukuski Johan Granlund näkee jotain poikkeuksellista. Se näkyy ehkä 20 sekuntia pohjoisella yötaivaalla.

– Se oli kirkas valoilmiö: kuin pallo, joka meni kovaa vauhtia eteenpäin, ja sillä oli valohäntä perässään. Se näytti, kuin se olisi mennyt alaspäin, mutta tiesin kyllä, ettei se mihinkään Rovaniemeen ole törmäämässä, hän kertoo.

Granlund on ehtinyt sellurekallaan sataman porttien sisäpuolelle, mutta päättää kuitenkin sammuttaa auton ja astua ulos kuuntelemaan. Vain merituuli humisee ja tehdas murisee kauempana. Yön pimeydessä näkyvät sataman valot ja mustana vellova meri. Mitä oikein tapahtui? 

Onneksi kännykässä on netti. Aftonbladet kertoo, että Yhdysvallat oli illalla laukaissut  Atlas 5 -kantoraketin. Raketti kiersi maapalloa jo toiseen kertaan polttoainepilvi perässään. 

Käydessään sellutehtaalla kahvilla kolmen aikaan, Granlund ei viitsi suuremmin jutella merkillisestä havainnostaan. 
– Ne sanoo, että Jockilla on aina niitä juttuja, mitä hän on nähnyt satamassa, hän hymähtää.

Mutta totta se on: sydänyönä näkyy peuroja, hirviä ja lintuja merikotkasta lähtien. Kolme tai neljä vuotta sitten Granlund oli lähdössä satamasta takaisin tehtaalle, kun silmiin osui jonkinlainen otus. Se oli iso ketuksi, liian iso. 

– En puhunut tehtaalla mitään, vaikka arvelin, että susi se oli. Olisivat vaan epäilleet, että onkohan Jocki ihan selvin päin.

Seuraavana aamuna oli kaupungin vanhassa satamassa melkoinen operaatio, kun virkavalta ja metsästäjät jahtasivat sutta.
Satamassa Granlund on yksin. Työvuoron aikana hän ajaa puolentoista kilometrin matkaa sellutehtaalta satamaan ja takaisin kerrasta kahteen kertaa tunnissa. Hän nostelee rekkaan ja sieltä sataman varastoon kahdeksan tonnin sellupaaleja. 

Granlund kertoo, ettei yksinäisyys satamassa pelota. Vanhojen ahtaajien haamutkin kummittelevat mieluummin jossain muualla.

Vartija autoineen saattaa pyörähtää. Granlund myöntää, että joskus käy mielessä, että mitä sitten, jos jotain sattuisi. 

– 15 vuotta sitten työkaveri, joka teki samaa työtä kuin minä, kuoli tänne satamaan. Hän oli ollut pari tuntia kuolleena, kun tehtaalla huomattiin, ettei tavara lähde liikkeelle, vaan varasto senkun täyttyy, Granlund sanoo vakavana.

Kun kuljettajaa lähdettiin etsimään, hänet löydettiin satamasta maasta makaamasta. Pakkasta oli 35 astetta. 

Aortan repeämä, kerrottiin kriisipalaverissa. Kuolema oli tullut välittömästi. Lääkärin mukaan tuskaa ei ollut.

Se ajatus vähän lohdutti. Sen jälkeen yhtiössä mietittiin hätänappia autoon, mutta kännykän varassa silti ollaan. Granlund sanoo, että on parempi on soittaa vuoromestarille kuin 112:een, koska tehtaalla osataan aavistaa, missä kuljettaja saattaa olla. 

Kun Granlund pysäyttää rekan tehtaalle vähän ennen kuutta, syysilmassa on vain viisi astetta lämpöä. 

– Suzukilla pääsee kyllä kotiin, mutta Harrikka jättäisi tehtaalle, hän virnistää.

 

Klo 6–12 Uimaharju, Joensuu

Pikkupakkanen tuntuu ilmassa, kun varastotyöntekijä Harri Mykkänen hipsii autolleen Joensuun keskustassa varttia vaille kuusi. Automatka Uimaharjun Stora Enson Enocellin tehtaalle kestää noin kolme varttia. Talvirenkaat eivät vielä ole tarpeen, koska rekkaliikenne Simpeleen suuntaan pitää päätien sulana. Tänä aamuna koko matka taittuu yhden ja saman rekan takana.

– Niin kiire ei ole, että lähtisin joka välliin ohittelemaan.

Mykkänen arvelee, että on saanut vaikutteita työpaikan turvallisuusvaatimuksista. Kotona ja harrastuksissakin sitä pohtii asioita tarkemmin, ettei sattuisi vahinkoa. 

– It’s my life, alleviivaa Doctor Alban autoradiossa.

– Olen kova ysärifani, Mykkänen hymyilee.

Sellutehtaalla hän vetäisee työvaatteet päälle ja kurkkaa, onko joku ehtinyt keittää varaston taukopaikalla kahvit. Kyllä! Kuppi katoaa sisuksiin ennen kuin hän hyppää tehdasalueautoon ja hurauttaa sahalle. 

Mykkänen viettää kaksi viikkoa kerrallaan joko sellutehtaan tai sahan varastoissa. Pienessä toimistotilassaan hän napauttaa tietokoneen henkiin ja selaa työsähköposteja, syöttää järjestelmään tavaramääriä ja tekee laskuntarkistuksia. Tavaratilauksista hän pyytää tarjouksia ja valitsee niistä halvimman tai sen, jonka saa nopeimmin hyllyyn. Joskus harvoin sattuu, että hyllystä on haettu kiireessä puuttuva osa ilman, että on muistettu kirjata se järjestelmään. Seuraavalla kerralla ollaankin ihmeissään.

– Siinä hikikarpalot pukkaa otsalle! Sehän vasta maksaa, kun joudutaan nyrkin kokoista laakeria kuljettamaan taksilla Helsingistä tai lentokoneella ulkomailta. Mutta verrattuna siihen, että linja seisoo, se on monisatakertaisesti halvempaa, Mykkänen juttelee.

Asentaja kurkkaa ovelta ja kysyy, mistä löytyisi tietynlainen suodatin.

Ruokatauolla sellutehtaan varaston taukotilassa työkavereiden mielestä on hauska kuunnella, mitä Mykkäselle on sattunut ja tapahtunut viikonloppuna. 

– Tyttöystävän kanssa oltiin hyvän ystävän syntymäpäivillä ja pelattiin lautapelejä, Mykkänen summaa. 

Rekkakuski soittaa, että olisi pääportilla tulossa. Lastina on 11 metriä pitkät ja 3000 kiloa painavat ruuvit. Ennen niiden nostoa Mykkänen käy mielessään läpi tehtävää.

– Täällä puhutaan hengähdystauosta ennen työtä, jonka aikana tilannetta arvioidaan ja mietitään, miten se tehdään turvallisesti. Säästytään sekä tavara- että henkilövahingoilta.

Esimies Juha-Matti Saarinen tulee katsomaan, miten työ onnistuu. Hän nyökyttelee, että näppärästi hoidettu homma. Kun kello lähestyy puoltapäivää, Mykkänen on tyytyväinen.

– Siitä tuli kiva fiilis, kun sai hyvää palautetta.

 

Klo 12–18 Äänekoski

Viisivuotiaan Oonan mielestä lämpimästi pukeutuminen ei ole itsestäänselvyys. Eikä sekään, että prinsessarimpsut eivät jostain syystä olisi passeli vaatetus hevostallille.

– Muistatko miten kävi viime kerralla, kun ei ollut hanskoja, ja sormia alkoi paleltaa, äiti Karita Tammela kysyy.

Matkaan kuitenkin päästään. Viiden kilometrin päässä on hyvä astua autosta, keskipäivän kirkkaaseen ulkoilmaan, leimuavan ruskan keskelle. Käynninvarmistajan yövuoro Metsä Groupin Äänekosken biotuotetehtaalla alkaa vasta illalla.

Tammela lähtee hakemaan suomenhevosruuna Pekkaa, joka viettää aikaa heppakavereidensa kanssa laitumella. Päiväheinät on juuri annettu, mutta Tammela ottaa niitä mukaan, ettei Pekan tarvitse lähteä tyhjin vatsoin.

Äiti ja tytär ryhtyvät harjaamaan Pekkaa. Ensin poistetaan mudat vähän karkeammalla harjalla, ja sen jälkeen kiillotetaan pölyharjalla. Tänään Pekka pääsee kahlaamaan.

– Se on hevoselle tosi hyvää lihastreeniä. Se on kuin vesijuoksua ihmiselle, Tammela juttelee.

Kun äiti treenaa Pekkaa kentällä, Oona ratsastaa omalla keppihevosellaan ja rakentelee taidokkaita hiekkakakkuja. Hän löytää ainakin kymmenen leppäkerttua.

– Äiti kato, hän riemastuu.

Hevosen selässä Tammela katsoo, että eläin liikkuu tasapainoisesti, eikä väistele asioita, joita ratsastaja siltä pyytää. Itse hän keskittyy olemaan läsnä ja rauhallinen.

– Jos minä olen jännittynyt, äkäinen tai tiukka, hevosesta riippumattomista syistä, se huomaa sen heti ja toimii kuin peili. 

Kolmen aikaan äiti ja tytär palaavat kotiin, ja makaroonilaatikko sujahtaa uuniin. Kun kolmasluokkalainen isoveli Eemilkin on tullut koulusta, on hyvä hetki viedä koirat lenkille. 

Eemilin jalkapalloharkat alkavat viideltä. Sitä ennen haetaan Eemilin kaveri Elmo mukaan. Äänekosken Huiman P-12 poikien treenit kestävät tunnin, jona aikana äiti ja tytär käyvät lenkillä. 

– Takakontissa on pyörä Oonalle. Hän saa pyöräillä ja minä kävelen. Joskus käydään samalla ruokakaupassa.

Kello tulee kuusi. Tammela kerää kaksi kuraista mutta onnellista poikaa ja yhden tytön pyörineen kyytiin. Ajetaan kotiin.



Klo 18–24 Turku

Iltakuudelta tuotantotyöntekijä Mario Kanasaar polkee vaimonsa Kristiinan ja ekaluokkalaisen Ewertin kanssa kohti pojan telinevoimistelutreenejä Turussa. Matkaan kuluu puolisen tuntia.  

– Me olemme autoton perhe, ja lähes joka ilta pyöräilemme lasten harrastuksiin. Siitä asti, kun tulin Suomeen vuonna 1991, olen kaikki neljä lasta vienyt ja hakenut päiväkodista polkupyörällä. Parhaimmillaan minulla oli pyörässä kaksi lastenistuinta. Pyörä on meille kuin auto, Kanasaar juttelee.

Kaksi lapsista ovat jo aikuisia. Heillä on omat asunnot ja elämät. Kanasaarista tuli vaarikin puolitoista vuotta sitten.

Töihin Encore Ympäristöpalvelujen Turun toimipisteeseen Kanasaar pyöräilee muutamassa minuutissa, talvella nastarenkailla.
Kalenteri täyttyy viikolla niin, että omiin harrastuksiin ei tahdo jäädä aikaa. 

 

Pyörä on meille kuin auto.


– Kun menin Encorelle töihin kuusi vuotta sitten, niin totesin, että omat urheiluharrastukset saavat jäädä. Pienten lasten kanssa tarvitaan kaksi aikuista kotona. Arjen pyörittäminen on aika työlästä, ja vaimolla työt jatkuvat joskus iltaisinkin lasten mentyä nukkumaan, Kanasaar sanoo.

Kun pienet telinevoimistelijat ovat viipottaneet liikuntasaliin, vanhemmat lähtevät kävelylle läheisen omakotitaloalueen kaduille ja kujille. On hetki aikaa jutella ja kuunnella, mitä toisen mielessä liikkuu. Yleinen lasten hyvinvointi koronasulun jälkeen huolestuttaa.

– Ewert on kertonut, että viidesluokkalainen saattaa tulla ja tönäistä. Vaikka nämä asiat ovat nykyään tapetilla, niin on kummallista, että tällaista edelleen tapahtuu. Itselle ei olisi kyllä tullut mieleenkään viidesluokkalaisena mennä tönimään ekaluokkalaista, Kanasaar miettii.

Vanhemmat juttelevat, että korona-aikainen harrastusten puute ja tylsistyminen saattaa olla yksi syy lasten pahoinvointiin. 

– Toisaalta tekemistä riittää ulkonakin, eikä aina tarvita maksullisia harrastuksia. Meillä on talon edessä pieni koriskenttä ja jalkapallomaalit. Pihan poikien kanssa on potkittu palloa. Jos rupeaa tyhmyyksiä miettimään, on liikaa aikaa, hän muistaa.

Kävelyllä vanhemmat poikkeavat kivijalkakauppaan hakemaan Ewertille ja nelosluokkalaiselle Lilialle iltapalaa: croissantteja, banaania ja mandariineja. Niiden kyytipoikana on kotona tarjolla kahdeksan aikaan lasten herkkua, kylmää kaakaota. 

Vanhemmat katsovat lasten seuraavan päivän vaatteet valmiiksi samalla, kun Lilia ja Ewert pakkaavat koulureppunsa. Kun lapset ovat yhdeksään mennessä sängyssä, Eewertin kanssa katsotaan vielä Aku Ankkaa, ja Lilia on saanut valita oman kirjan, jota äiti lukee iltasaduksi. Usein se on Harry Potter.

Lasten nukahdettua vanhemmat katsovat vielä suoratoistopalvelusta brittien Suurmestaria, Task Masteria, mutta perheen isällä eivät silmät tahdo pysyä auki.

– Minä herään jo puoli viideltä aamulla töihin. Työkin on aika fyysistä. Kun käsillä ja jaloilla tekee, ja välillä on hyvinkin kiireistä, niin illalla kyllä jo väsyttää, hän haukottelee.

Kun kello hiipii kohti puoltayötä, Kanasaarilla nukutaan rauhallisesti. Ulkona on syyskuun lopun lämmin, pilvetön yö. Pohjoisella taivaankannella viilettää yksinäinen raketti.

Teksti Mari Schildt
Kuvat Päivi Karjalainen, Max Steffansson, Mikko Makkonen, Vesa-Matti Väärä